sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Voi elämän kevät

Olin Meilahdessa oikein osastolla kolme päivää.  Lääkäri sanoi lempeästi, että nyt pitää ainakin kaksi viikkoa keskittyä vain omaan vointiin.  Pitää unohtaa velvollisuudet ja muiden tarpeet.
Vapaaehtoistyössä on sellainen huono puoli, että kun siihen on lupautunut, vapaaehtoisuus loppuu. Oikein mielelläni olen pari vuotta ahertanut, kovin kiinnostavaa on ollut ja on edelleenkin.

Vapaaehtoistyöstä ei pääse sairauslomalle.  Ei voi soittaa mihinkään numeroon ja sanoa, että nyt tarvitsen saikkua. Lääkäri kehotti vilkaisemaan viime viikkojen kalenteria ja etsimään sieltä syytä voinnin romahtamiseen. Laskin, että kuukauden sisään pelkkää kokouksissa istumista yli 40 tuntia. Sen päälle kirjoitustyöt, sähköpostit ja puhelut.  Lääkäri oli oikeassa. Taisin kaatua saappaat jalassa.  Toivottavasti jatkossa on viisautta jakaa voimat oikein.

On ollut jo pari vuotta pirullinen infektiokierre. Ultraharvinaisesta kynsisienestä tuikitavalliseen vyöruusuun.  Ja vaikka mitä siitä väliltä.  Hammaslääkäriseikkailuistakin olen blogissa kirjoittanut. Sekin tarina jatkuu.  Vihdoin vasta seitsemäs hammasta hoitanut lääkäri suostui tekemään lähetteen kartiokeilakuvaukseen ja sieltähän hampaan juuresta löytyi koteloitunut infektio ja seuraava vaihe onkin hampaan poisto. Toivottavasti jo ensi viikolla.  Antibioottikuuri loppui viikko sitten, nyt on menessa viruslääke herpekseen, joka sitten saakin jatkua loppuiän estolääkityksenä. Tautitilanteesta tarkemmin blogissani Sairaan hyvä potilas.

Pikkuhiljaa tässä toipuilen ja opetan vasenta jalkaa yhteistyöhön oikean kanssa. Kyllä se siitä. Mutta paljon on työtä edessä. Puoliero laittaa rangan koville. Kävelyharjoitukset maksetaan kivulla oikeassa lonkassa. Onneksi tässä oli välillä monta hyvää vuotta.  Niistä on syytä olla kiitollinen.

Seuraava tavoite on voimien kerääminen seuraavaan Parkanon-matkaan.  Inkeri-äidin tilanne on vaikea. Voi äiti-kulta, kunpa pääsisit pois. Olethan jo kauan kertonut olevasi valmis lähtöön.

Varasin pari kuukautta sitten Assisin-matkan enneagrammia varten.  Eipä silloin tulevaisuueen nähnyt. Toisaalta ei voi tulevaisuutta peruuttaa pelon vuoksi. Nyt on näin. Joskus kuukaudessa ei tapahdu mitään, joskus liikaakin.

 Heinäkuun lopussa on Kittilän Ihmisten tanssiaiset ja golf-kisa. Jos Jumala suo ja elää saadaan, toivoisin sinne pääseväni. Ja vielä on kesää jäljellä - molemmat tyttäret ovat tulossa. Monenlaisia sävyjä elämäni räsymatossa juuri nyt. Tuomi sentään kukkii tänäkin vuonna.

1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

Hidasta... se kannattaa, mutta ihanaa, että elämässä tapahtuu. Nuo sairaudet ei tietty ole toivottuja. Parempaa vointia
Tuuli-Marija