sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Elämässä ei kannata peruutella

Yllättäen tarvittiin uudet askelmerkit elämänmenolle. Olin tähän asti ajatellut, että vanhukset ovat joitain muita, vanhoja ihmisiä, jotka ovat niitä reppanoita, joita tarkoitetaan, kun puhutaan ikäpyramidista ja omaishoitajien uupumuksesta.

Tähän asti olemme kyläilleet Pariisissa, kokanneet ruuhkavuosiperheen pakastimen täyteen, siivonneet vähän kaappeja - ylipäänsä olleet avuksi. Samalla toki iloinneet yhdessäolosta Eleonorin kanssa.

Nyt tyttäreni ja Eleonor tulivat talvilomalle. Paitsi ei heillä ole lomaa ollut, on yhdessä käyty kaupassa.  Tytär on leiponut Eleonorin kanssa kakkua ja kääretorttua, laittanut ruokaa. Ei ole edes saanut tarpeeksi nukkua, koska Eleonor ei oikein osaa täällä mumulassa ottaa päikkäreitä. Eli meistä on tullut avun tarpeessa olevia vanhuksia. Kohta olemmekin lapsillemme taakka. Hui.

Onkin ollut aika kylmää.  Ei oikein tarkene ulkoilla.  Suksetkin on vielä varastossa.  Latu kyllä on tuossa rannassa valmiina.

Nyt kyllä pitää skarpata. Onneksi olen pakon edessä terästäytynyt autoilemaan.  Onneksi kesällä hommattiin tuo pikku-Pösö, joka on ketterä.  Siinä on peruutustutka.  En kyllä yhtään osaa peruuttaa, vaikka en kelpaisi Suomen surkein kuski-kisaan muilta osin.  Pitää suunnitella reissut niin, ettei  paljon peruutella.  Ylipäänsä hyvä elämänohje.  Kannattaa suunnitella niin, ettei tarvitse peruutella.

Ei kommentteja: