Olen muumivammainen mummi. Muistan kyllä, kuinka Muumi-kirja tuli Parkanon kirjaston lastenhyllyyn ehkä joskus 1960-luvun lopulla. Lastenkirjoja oli yhteensä ehkä noin 5 hyllymetriä, Topeliusta, Anni Swania, Andersenin sadut ja suunnilleen siinä se oli. Kaikki luettiin, moneen krtaan. Voi miten rakastinkaan ensimmäistä Tiina-kirjaa! Jostain syystä Muumit tuntuivat niin depressiivisiltä, melankolisilta, etten halunnut enää toista Muumi-kirjaa lukenut. Niinpä huonomuumisuus sitten periytyi. Muumitus epäonnistui. Lapsille luin Aku Ankka-kirjoja ja etenkin Richard Scarrya. Mato Matalan onneton päivä oli lempparitarina Scarrylta.
Minä luulen, että Muumeista tulee jokin universaali, oseaaninen syyllisyydentunto. Miksi pitää tuntea mummomuumisyyllisyyttä? Olenko jättänyt omat lapseni paitsi jostain merkittävästä suomalaiskulttuurin osasta.
Viime viikolla oli oikein onneton päivä. Satu Salosen onneton päivä, josta voisi piirtää sarjakuvan. Onhan niitä päiviä, jolloin mikään, ei yhtään mikään onnistu. Ja kaikki, mikä suinkin voi mennä pieleen menee pieleen. Ja kun kaikki oli mennyt pieleen, puolelta yöltä katsoin ikkunasta ulos. Keskiyön aurinko paistoi tunturiin ja taas oli kaikki hyvin.
Luin vanhoja päiväkirjoja. Minua näköjään on aina riivannut siivoamattomien kaappien ahdistussyndrooma. Johtunee siitä, ettei elämässä suurempia ahdistuksen aiheita olekaan. Tai että projisoin kaappiahdistukseen jotain muuta, mitä en uskalla ääneen itselleni ajatella. Tai että kaappeja siivotessa tulee vastaan luurankoja. Tänä kesänä on riittänyt loistavia kaapinsiivouskelejä. Joka sadekelillä on hopeareunus.
Huonoista keleistä huolimatta Levin golfkenttä on hyvässä kunnossa. Samoin golfswingini. Kun käsi on kipeä pitää swingin olla kepeä. Tässäpä hyvä sääntö. Hillat kukkivat kentän laidalla runsaasti. Olisikohan hyvä hillavuosi tulossa?
Kuva on huijausta. Se on viime vuodelta. Siinä hillat jo ovat kypsymässä.
Minä luulen, että Muumeista tulee jokin universaali, oseaaninen syyllisyydentunto. Miksi pitää tuntea mummomuumisyyllisyyttä? Olenko jättänyt omat lapseni paitsi jostain merkittävästä suomalaiskulttuurin osasta.
Viime viikolla oli oikein onneton päivä. Satu Salosen onneton päivä, josta voisi piirtää sarjakuvan. Onhan niitä päiviä, jolloin mikään, ei yhtään mikään onnistu. Ja kaikki, mikä suinkin voi mennä pieleen menee pieleen. Ja kun kaikki oli mennyt pieleen, puolelta yöltä katsoin ikkunasta ulos. Keskiyön aurinko paistoi tunturiin ja taas oli kaikki hyvin.
Luin vanhoja päiväkirjoja. Minua näköjään on aina riivannut siivoamattomien kaappien ahdistussyndrooma. Johtunee siitä, ettei elämässä suurempia ahdistuksen aiheita olekaan. Tai että projisoin kaappiahdistukseen jotain muuta, mitä en uskalla ääneen itselleni ajatella. Tai että kaappeja siivotessa tulee vastaan luurankoja. Tänä kesänä on riittänyt loistavia kaapinsiivouskelejä. Joka sadekelillä on hopeareunus.
Huonoista keleistä huolimatta Levin golfkenttä on hyvässä kunnossa. Samoin golfswingini. Kun käsi on kipeä pitää swingin olla kepeä. Tässäpä hyvä sääntö. Hillat kukkivat kentän laidalla runsaasti. Olisikohan hyvä hillavuosi tulossa?
Kuva on huijausta. Se on viime vuodelta. Siinä hillat jo ovat kypsymässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti