Elämän ehtoopuolella televisiolla on isompi rooli

Eikö olekin onnistunut kuva elämän ehtoopuolelta? Viime kesän pisin matka oli Karjalohjalle. Olimme Potkulautamiehen kanssa kastautuneet järvessä suoraan saunan löylyistä. Uimareiksi meistä ei enää ole. Kotiin ajelimme Hangon tietä Mustion ohi. Alitajuisesti ehkä päätimme ajaa sitä kautta.  Toinen reitti olisi vienyt St. Laurencen golf-kentän ohi. Se olisi tuntunut liian haikelta. Siellä pelasimme kymmenkunta kesää. Emme ole vielä ääneen sanoneet, ettei meistä enää golfiinkaan ole.    

Nyt on uusi ehtoo. Parikymmentä vuotta sitten vanhenin äkillisesti. Silloin MS-taudiksi luultu aivotulehdus oli tuhonnut lähimuistin niin perusteellisesti, että luulin päätyväni dementiayksikön kautta ennenaikaiseen hautaan muutamassa vuodessa.  Onneksi ymmärrys oli tallella.  Valmistauduin vanhuuteen: tein testamentin, hoitotahdon, edunvalvontavaltuutuksen ja hautajaiskäsikirjoituksen. Virret oli valittu. 

Me kaikki - minä ja hoitavat lääkärit olimme väärässä.  Ei ollut MS-tauti, vaihdettiin lääke ja taantumisen sijaan alkoi toipuminen.  Yllättäen sain lahjaksi uuden ja hienon välielämän. Toteutin nuoruuden haaveita ja ryhdyin kirjailijaksi. 

Elämän ehtoon kenraaliharjoitus meni siis hyvin. Tarkemmin kai se oli perheen pelastussuunnitelma. Dementian edettyä sairastunut ei itse ymmärrä kärsiä kaikesta vaivasta ja huolesta, jota läheisilleen aiheuttaa leväperäisellä tai olemattomalla ehtoopuolen suunnitelmallaan. 

Sunnuntaisin Helsingin Sanomien kuolinilmoituksessa vainajat ovat entistä nuorempia. Ikähän ei ole numero, se on oman iän suhdeluku toisiin. Elinajan odotuksessa ei ole ylimääräistä reserviä. Siksi on taas kiire järjestellä loppusuoran asioita digiajan vaatimukset täyttävään kuosiin. Varautua pahan päivän varalle ja opetella kaikki välttämätön.

Genetiikkaa ja todennäköisyyslaskelmia. Isän suvussa ollaan työteliäitä, matemaattisesti lahjakkaita, eletään hyvin vanhoiksi ja 80 ikävuoden korvilla Alzheimer ottaa määräysvallan hyvästä lähtötasosta huolimatta. Äidin perintönä tulee ainakin urheiluhulluus, takavuosina suvun miehille sydänperäinen äkkikuolema jo ennen eläkeikää. Dementiaikään ei edes ehditty. Saa nähdä, mitkä geenit dominoivat. 

Äiti oli 90-vuotiaaksi asti mieleltään virkeä ja toimintakykyinen.  Tietokoneen hän sai noin 85-vuotiaana.  Oppi vähän googlettamaan ja Skypeä käyttämään yhteydenpitoon. Sitten vaihdettiin tablettiin. Se oli huono valinta. 90-vuotiaana ei onnistunut vaihto hiirestä kosketusnäyttöön. 

Äidin kunto romahti television vaihtamiseen.  Hänellä piti tietysti olla Eurosport, C More Max ja kotimaiset kanavat.  Pesäpalloa ei vielä televisioitu, joten pysyi ajan hermolla seuraamalla Vimpelin pelit teksti-tv:sta, juoksu kerrallaan.  Äidillä oli tarkat suunnitelmat, mitä katsottiin livenä ja mitä nauhoitettiin. Sitten vanha televisio piti vaihtaa toisenlaiseen. 

Äiti ei enää oppinut suunnistelemaan kanavaviidakossa, nauhoituskaan ei enää onnistunut. Monta tuntia penkkiurheilua päivässä pitää mielen virkeänä.  Siitä on kai tutkimustietoakin.  Televisiota on tapana halveksua sivistymättömien ja syrjäytyneiden ajantappovälineenä. 

Televisiourheilun myötä äidin elämästä hävisi suurelta osin mielenkiinto ja tilalle tuli yksinäisyys.  On eri asia kiinnostuneena katsoa Timanttiliigaa kuin katsella ikkunasta ulos. 

Äitini kokemasta viisastuneena päätin, että vaihdan television nyt kun vielä opin uutta käyttämään.  Digitarjonta muuttuu kaiken aikaa monimutkaisemmaksi.  Pitää ymmärtää kaapelisopimuksista, maksukanavista, päivityksistä, salasanoista.  

Meille sanotaan, että pitää kävellä 10 000 askelta päivässä, käydä kuntosalilla, opiskella vieraita kieliä. Viihteeksi sopii ooppera tai sinfoniakonsertti. Tiukan paikan tullen sallitaan ristisanatehtävät aivovoimisteluna. 

Ei se näin mene.  Jalat eivät kanna 10 000 askelta päivässä.  Hyvänä päivänä onnistuu 4 000 askelta. Tunti Pilatesta ja toinen vammaisjumppaa viikossa on hyvä tulos. Ristisanatehtäviin ei riitä enää näkö.  Aamulla silmät jaksavat lukemista Hesarin kannesta kanteen ja illalla puolisen tuntia sängyssä. Kaihileikkaus saattaa hieman lisätä lukuaikaa. Ooppera, valmistautumisineen  ja matkoineen on lähes viiden tunnin maraton, ei enää riitä voimat. Jouluna sentään lapsenlapsen kanssa Pähkinänsärkijä on riittävän lyhyt näytäntö.  Odotan innolla, vasta äskenhän omien tytärten kanssa sen vanhassa Oopperatalossa näin. Yritän taas hankkia RSO:n kausikortin, tulisi pakotettua itsensä liikkeelle.  Aina voi lähteä väliajalla pois, jos ei jaksa istua loppuun asti. 

Puhutaan etsivästä kulttuurityöstä syrjäytymisvaarassa olevien vanhusten löytämiseksi. Suunnitellaan kulttuurilähetteitä vanhuksille kulttuurihyvinvoinnin ja yksinäisyyden estämiseksi ja räätälöityjä kulttuuripalveluita niille, jotka eivät pääse liikkeelle ja osallistuvia menetelmiä, joissa tuodaan sirkus- ja teatteriesityksiä kotiin. Eli kulttuurihyvinvointia ikäihmisille.  Höpöhöpö. 

Televisio ansaitsee kunnianpalautuksen. Sieltä tulee uutisia, dokumentteja, urheilua.  Kun seuraa ruotsin-, saksan-, italian- tai ranskankielisiä sarjoja, palautuu mieleen vieraita kieliä.  Ei sitä enää tarvitse uutta oppia, hyvä on, jos vanha osaaminen pysyy tallella. 

Television vaihto on haastava operaatio. Tiedättekö, mitä tarkoittaa kalibrointi? Onneksi vävy oli apuna.  Muuten olisi käynyt samoin kuin äidille.  Taidankin kirjoittaa seuraavaksi mummoille telkkarinvaihtovinkkiblogin. 

Elämän ehtoon to-do listan yksi rasti on takana.  Tällä teknologialla toivon mukaan pärjää muutaman vuoden, parhaassa tapauksessa loppuiän - riippuu tietysti paljonko mittarissa on jäljellä. 

Vanhuksille televisio on oikein tarpeellinen väline.  Samoin kuin muitakin huumeita, sitä pitää osata käyttää järkevästi. 

Kesän viimeinen päivä ja triangelidraamaa

Säätiedotuksessa varoiteltiin, lauantai on viimeinen kesäpäivä tällä erää.  Vasta ensi vuonna päästään uudestaan näihin lämpötiloihin.  Niinpä sitten kuuliaisesti - tosin vähän vastahakoisesti - tartuin hetkeen. Oli kaunis ilta, syksyistä haikeutta.  Syksyinen haikeus ei tässä iässä ole enää kesän loppumisen haikeutta vaan melankoliaa. Taas on yksi vuosi taittumassa iltaan. Montako kesää vielä on jäljellä?

Radion sinfoniaorkesterin kausikortti oli hyvä hankinta.  Ennen kausikorttia en ollut ikinä käynyt konserteissa.  Ehdottomasti suosittelen.  On pelkästään hyvä asia, ettei koskaan etukäteen tiedä, mitä on ohjelmistossa.  Tai tietysti siitä voisi ottaa selvää, mutta paljon hauskempaa saada kaikki yllätyksenä. 

Pidättekö Beethovenista?  Olin luullut, etten ehkä erityisemmin. Vakiopaikkamme ovat ehkä akustisesti korkeintaan keskinkertaiset, mutta visuaalisesti loistavat.  Istumme orkesterin sivussa, näemme sekä orkesterin että kapellimestarin. Kapellimestarin kehon kieltä ja ilmeitä on mukava seurata, monenlaista johtamistapaa on jo nähty. Tällä kertaa jotain uutta: kapellimestari katsoi orkesteriin hymyillen, kannustaen ja ilahtuen.  Vain parin metrin päässä orkesterista voi aistia tunnelman, orkesteri soitti ilolla.  Näyttivät nauttivan soitostaan. Onnistumisen iloa. Ilo tarttui kuulijaan.

RSO:n konserteissa nuortuu.  Konsertissa kävijät ovat niin vanhoja ihmisiä, että vain hieman yli kuusikymppinen tuntee kuuluvansa nuoriso-osastoon.  Kapellimestari Sir Roger Norrington on 81-vuotias.  Helsingin Sanomien mukaan hän on tulossa uudestaan RSO:ta johtamaan kahden vuoden kuluttua.  Tuskin maltan odottaa.

Tällä kertaa orkesterin kokoonpanoon kuului myös triangeli. Eräs epämusikaalinen ystäväni on yli 80, eikä vieläkään ole toipunut koulun kevätjuhlien musiikkiesityksestä.  Triangelihan annetaan vain sille, joka ei osaa yhtään mitään.  Tällä kertaa triangeli oli aivan kohdallamme.  Triangelin soittaja istui kiltisti tuolillaan koko sinfonian - pari kertaa hän nousi seisomaan ja helähdytti triangelia. Kyllä tässä nyt pitäisi olla joku tuottavuusloikka, onhan se nyt niin tuottamatonta toimintaa istua 99 % ajasta odottaa kilahtavansa.

 Kuvat Arabianrannasta ilta-auringossa. Kesän mukamas viimeisenä päivänä.  Huijattiin, aurinko paistoi lämpimästi vielä sunnuntainakin.

Aina mun pitää tykätä

Eilen oli vaihteeksi aurinkoinen päivä.  Oitis säntäsin katsomaan, mitä lähimetsän kieloille kuuluu. Vielä ei kesä ehtinyt. Tuomi sentään kukki.  Oli hyvä mieli vastoinkäymisten täyttämien viikkojen jälkeen. Luento Meilahdessa meni ihan hyvin.  Olin jännittänyt, paljon enemmän kuin televisioesiintymistä tai muita isoja juttuja.  Tämähän oli vain pienehkö tilaisuus jo valmiiksi aiheesta kiinnostuneelle kuulijakunnalle.  Aina aurinkoisen ystävällisen ylilääkärin vetämänä. Vuorovaikutuksesta kun on hyvä puhua kasvotusten eikä PowerPointin kautta.

Tuli aivan ystävällismielistä palautetta, pyydettiin uudestaankin.  Ehdotettiin, että sama luento tarvittaisiin aloittaville lääketieteen opiskelijoille, ennen kuin ehtivät rutinoitua huonoihin käytäntöihin. Suomalaiseen huonoon itsetuntoon tietysti kuuluu, että ehkä ne nyt vaan olivat niin kohteliaita. Tällaiselle vammaiseksi luokitetulle potilaalle, jopa tutkitusti tyhmälle ei saa sanoa muuta kuin että ihan kiva.

Menimme Potkulautamiehen kanssa konserttiin ratikalla. Edessämme istui kaksi nuorta miestä ja keskusteli printterin valinnasta.  Aivan ratikan takaosassa kaksi rouvaa suunnitteli ostoslistaansa. Miten nuo suomenruotsalaiset osaavatkin aina puhua niin selkeästi.  Huonokuuloisten on hyvä olla, jos puhuttaan suomenruotsalaisittain eikä mumista.

Musiikkitalossa oli RSO:n kapellimestarina Hannu Lintu. Yleisö ja orkesteri olivat paikoillaan ja ovet suljettuna kello 19. Täysi hiljaisuus vallitsi - 19.06 kapellimestari tuli sisään. Yleisö taputti innokkaasti.  Me Potkulautamiehen kanssa emme osanneet taputtaa. Lieneekö diivailua vai silkkaa vatulointia, ettei osaa tulla ajoissa töihin? Mutta tykätä olisi pitänyt.   

Ohjelmistossa oli Aulis Sallista Lassi Nummen teksteihin. Kuolemaa, sotaa, vihaa, kauhua, kadotusta. "Yhäkö janoat verinen tanner, kyltymätön tuskien merta, ihmisverta?" Johanna Rusanen-Kartano, Ville Rusanen, kuoro ja sinfoniaorkesteri.   Kyllähän sitä kuunteli, kauniisti lauloivat. Jos ei olisi samalla lukenut käsiohjelmasta  maailmanlopun sanomaa.  Lopuksi niin runoilija kuin säveltäjä tulivat lavalle.  Me Potkulautamiehen kanssa tuumattiin, että eiköhän tämä nyt ole taputeltu.  Mutta eikö mitä!  Sitten noustiin seisomaan.  Emmekä kehdanneet istua.  Ja tuntui niin vilpilliseltä kun en ollut ymmärtänyt koko teoksesta yhtään mitään. Enkä tykännyt yhtään, mutta olihan pakko tykätä kun ei kehdannut olla tykkäämättä.

Pentti Kurikan nimipäivistäkin oli pakko tykätä.  En ymmärrä punkia enkä biisiä, mutta piti tykätä tai oli suvaitsematon.  Tuossahan on ihan vieressä kehitysvammaisten asuntola Käpytikka enkä ole yhtään nimby ja sanon ystävällisesti päivää ja he tuntuvat oikein mukavilta.

Olen ymmärtänyt, että Parkinsonin taudin alkuvaiheessa muistaakseni dopamiinilääkitys saa niin miehet kuin naisetkin käyttäytymään peittelemättömän seksuaalisväritteisesti. Entäpä jos Toimi Kankaanniemi olisikin sairas eikä vain tyhmä?  Olisimmeko sitten suvaitsevaisia ja toivoisimme, että lääkkeen sivuvaikutukset saadaan hallintaan.

Nyt  kun uusin aivotutkimus entistä paremmin huomaa aivojen ja mielen rajapinnan rosoisuuden, pitääkö meidän ajatella kaikki tykkäämisemme uusiksi. Suvaitsevaisuuden ja tykkäämisen rajapinta hämärtyy, puhuuko kukaan enää totta? No, ehkä se Meilahden luento meni ihan kivasti.