Onhan aika erikoista, että asustin yli viisi talvea Kittilässä ilman vähäistäkään havaintoa kaamosmasennuksesta tai alavireisyydestä Eipä siitä kukaan mukaan siellä puhunut. Se oli luonnollinen osa vuodenkulkua eikä kaamospimeys ole pimeyttä vaan pehmeää sinisen hämyä. Voi tehdä tulen takkaan ja käpertyä ajatustensa ympärille.
Miksiköhän etelän kaamos on vain synkän harmaata vesisadetta, alastomia puunoksia ja vihertävä nurmikko tuntuu kaipaavan lunta peitokseen. Huomaan siis olevani alavireinen. Osittain taustalla on kehnonpuoleinen vointi, Meilahden hyvät tipat vaikuttavat viiveellä, ehkä jo joulukuulle kääntyessä mieli valkenee.
Siksipä nyt on hyvä aika lähteä valottamaan mieltään Leville, Kittilän Ihmisten pikkujouluun. Myös ilo on tarttuva ilmiö. Pikkujoulussa jälleenäkemisen ja yhdessäkokemisen ilo korjaa rispaantunutta mieltä. Vanhuus on tullut sillä tavoin vastaan, että emme enää tähän vuodenaikaan lähde ajamaan Suomen halki. Pakkaamme itsemme ja Volvo-vanhuksen junaan.
Maaliskuun lopulla olen lähdössä Nizzaan Kaisa Raittilan ja Mikko Malkavaaran "korkean valon leirille", jossa tarkastellaan itseämme ja elämää siellä vaikuttaneiden taiteilijoiden valossa. Ohjelma vaikuttaa äärimmäisen mielenkiintoiselta ja inspiroivalta. (Harmi etten saa tähän linkkiä, sinne kai vielä voi mahtua mukaan). Melkein kuulen jo uusien tekstien silmut valon odotuksessa puhkeamaan joksikin - en tiedä miksi. Parasta onkin, etten tiedä. Sitä ennen hoidan mieltäni pehmeän pimeyden matalan paikan leirillä tunturin juurella.
Välimeren rannalla on varmaan inspiroiva valo ja maisema, ehkä myös elämänmuoto, ruoka ja viini. Lapin kaamos on yhtä lailla inspiroiva, ehkä se vain liikuttaa sielua toisella tapaa. Ja tarkemmin ajatellen, Lapissa asuessani julkaisin kirjan joka toinen vuosi. Helsinkiin palattuani en voi muuta kuin ihmetellä. Kuinka ihmeessä jaksoinkaan. Olisiko kaamoksen hoitava lepo taustalla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti