Kevättä odotellessa pientä alavirettä

Jo helmikuussa vein kevätesikot parvekkeelle. Seuraavaksi lentävät kanervat biojätteeseen - tilalle narsissit. Winchesterissä kevään odotus alkoi tammikuussa, lumikellot, snowdrops, nousivat kukkimaan. Katedraalin muurin kupeessa valtava vanha puu puhkesi voimakkaasti tuoksuviin valkoisiin kukkiin leutoina talvina jo tammi-helmikuun vaihteessa.  Siitä tiesi kevään alkaneen.

Maaliskuu, silloin lapsena maalla oli aina talven paras kuukausi.  Aurinko paistoi, oli hyvä hiihdellä etenkin pimeän tultua, pakkasen kiristyessä kirkkaalla kuutamolla. Hanki kantoi. Jälkikäteen olen vähän ihmetellyt, mitenkä lapsena sain lähteä yksin pimeässä hiihtelemään metsiin.  Tosin äitini mielestä oli tärkeintä olla reipas tyttö, joka ei koskaan itkekään.

Maaliskuussa on myös syntymäpäivä.  Lapsena sitä odotettiin hartaasti, sain syntymäpäivälahjan, äiti teki kakun ja sain kutsua vieraita.  Kun täytin 7 vuotta, Mankkisen Raija toi lahjaksi kukkapaketin. Siinä oli yksi tulppaani.  Se oli elämäni ensimmäinen kukkalahja. Voi, miten olinkaan ylpeä ja onnellinen.  Olin jo niin iso tyttö, että minä saan lahjaksi kukkia.  Ei mitään lapsellista.

Tässä iässä syntymäpäiviin liittyy jo haikeus. Ei voi olla laskeskelematta: montakohan näitä vielä saan juhlia? Ja ajatella iloisesti toisinpäin: Näin monta hyvää vuotta olen jo saanut elää. Elämälle Kiitos!  Tietokirjailijakoulutuksessa kielipoliisi Riitta Suominen opetti, että kirjailija saa käyttää elämässään  vain yhden huutomerkin.  Eikös se tuohon sovi?

Sitten onkin vuorossa julmin kuukausi, huhtikuu.  T.S. Eliotin ehkä tunnetuin säe.  Julma on Suomenkin huhtikuu, ei enää talvi, ei vielä kevät. Takatalvi, räntää, välillä lämmittävä aurinko, ja lumisateessa sanotaan: uusi lumi, vanhan surma. Luultavasti tarkoitettiin vanhaa lunta, ei ihmistä.

APRIL is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.
Winter kept us warm, covering
Earth in forgetful snow, feeding
A little life with dried tubers.

Sairastelublogissani onkin enemmän tapahtumia.  Sillä rintamalla onkin ollut ihan turhan vilkasta.

Hyvä elämä talteen tai jätesäkkiin? Onnellisuuskoulu,osa 3

37. hääpäivä on otollinen hetki vaipua hetkeksi muistoihin. Kun lapset ovat pieniä, kiireisille ja väsyneille vanhemmille sanotaan: "He ovat pieniä niin vähän aikaa". Ei kai sitä silloin oikein ymmärtänyt.

Valokuvasulkeisissa olemme päässeet vuoteen 1994.  Sehän oli ihan äsken. Viimeksi kansioihin livahti kuvat Kalifornian Pebble Beach-golfkentällä, missä pelasimme koko perheen voimin. Valokuvien tärkeyden huomaa kai vasta sitten, kun ne menettää.  Ruotsissa palaa metsää tuhansia hehtaareita, ihmiset ovat joutuneet lähtemään evakkoon.  Mukaan voi pakata vain tärkeimmät, haastateltu sanoi: valokuvat.  Kun lehdissä haastatellaan ihmisiä, jotka ovat menettäneet kotinsa tulipalossa, valokuvat mainitaan tärkeimmäksi menetykseksi.

Olen pari kertaa katsonut Helanderin huutokauppakamarista kertovaa ohjelmaa.  Siinä tyhjennetään huutokaupattavaksi kuolinpesiä. Eli koteja, joiden omistajilla ei ollut ketään, joka olisi tullut jäämistöä katsomaan.  Valokuva-albumit menivät suoraan mustiin jätesäkkeihin. Ihan sydämessä vihlaisi - ajattele, on ihmisiä, joilla ei ole ketään. Ei ketään, joka olisi kiinnostunut tai välittänyt.

Meillekin oli vuosien saatossa kertynyt parisenkymmentä albumia, vauva-aikojen kuvia oli katseltu niin ahkerasti, että albumien lehdet irtoilivat kansistaan.  Ja jos tulipalon alta pitäisi jotain kiireesti tempaista mukaan, ei niitä olisi yhteen kassiin saatu. Epätarkat, tärähtäneet, päättömät ja huonot kuvat roskiin (kuinka niitä onkaan kuljetettu vuosia paikasta toiseen).  Jos joulusta 1988 on otettu 100 kuvaa, riittää pari-kolme.  Loput kortistolaatikkoon, jos jotakuta joskus kiinnostaa joulu 1988, voi katsoa. Tai sitten luottaa siihen, että parhaat kuvat on albumeissa. Albumeihin olen huolinut vain onnellisia hetkiä. Se on tärkeää, joka kerran kun otamme kuvan tai muiston esiin, muisto muuttuu.  Jotain vahvistuu ja jotain jää pois.  Sen vuoksi onnellisten kuvien katselu on mielenterveyden omahoitoa.

On siellä yksi kortistolehti: Hautajaiset.  Harkinnan jälkeen en heittänyt roskiin.  Saavat olla siellä.  Mutta jos haluan muistella Kauko-isääni tai vaikkapa rakasta Kyllikki-tätiä, katselen kuvia heistä hymyilevinä.  En heidän ruumisarkkuaan, olkoonkin kukkien peitossa.

Näin olemme järjestelleet itsellemme onnellisen elämän. Lapsen syntymät, kastejuhlat, rippijuhlat, joulut, Pebble Beachit, Legolandit, Disneyworldit, eri vuosien joulupukkikuvat, yhteiset lomat.  Kuvia eri kodeistamme vuosien varrelta.  Muisto palautuu mieleen jo yhdellä kuvalla, ei se vahvistu useammalla.

On tässä ollut aika iso työ.  Olemme silti Potkulautamiehen kanssa ylpeitä aikaansaannoksestamme. Parhaat kuvat on jo valikoitu erikseen ja loppu joutaakin jätesäkkiin. Jos pitää lähteä evakkoon, tiedämme, mitä otetaan mukaan.

Toisessa kuvassa trendikkäästi hääpäiväneilikat ja psykiatritystävämme tuoma mielialalääke, jonka säästimme hääpäivää varten.  Kuten huomaatte, myös psykiatrit ymmärtävät mielialakysymyksiä.