Hyvä elämä talteen tai jätesäkkiin? Onnellisuuskoulu,osa 3

37. hääpäivä on otollinen hetki vaipua hetkeksi muistoihin. Kun lapset ovat pieniä, kiireisille ja väsyneille vanhemmille sanotaan: "He ovat pieniä niin vähän aikaa". Ei kai sitä silloin oikein ymmärtänyt.

Valokuvasulkeisissa olemme päässeet vuoteen 1994.  Sehän oli ihan äsken. Viimeksi kansioihin livahti kuvat Kalifornian Pebble Beach-golfkentällä, missä pelasimme koko perheen voimin. Valokuvien tärkeyden huomaa kai vasta sitten, kun ne menettää.  Ruotsissa palaa metsää tuhansia hehtaareita, ihmiset ovat joutuneet lähtemään evakkoon.  Mukaan voi pakata vain tärkeimmät, haastateltu sanoi: valokuvat.  Kun lehdissä haastatellaan ihmisiä, jotka ovat menettäneet kotinsa tulipalossa, valokuvat mainitaan tärkeimmäksi menetykseksi.

Olen pari kertaa katsonut Helanderin huutokauppakamarista kertovaa ohjelmaa.  Siinä tyhjennetään huutokaupattavaksi kuolinpesiä. Eli koteja, joiden omistajilla ei ollut ketään, joka olisi tullut jäämistöä katsomaan.  Valokuva-albumit menivät suoraan mustiin jätesäkkeihin. Ihan sydämessä vihlaisi - ajattele, on ihmisiä, joilla ei ole ketään. Ei ketään, joka olisi kiinnostunut tai välittänyt.

Meillekin oli vuosien saatossa kertynyt parisenkymmentä albumia, vauva-aikojen kuvia oli katseltu niin ahkerasti, että albumien lehdet irtoilivat kansistaan.  Ja jos tulipalon alta pitäisi jotain kiireesti tempaista mukaan, ei niitä olisi yhteen kassiin saatu. Epätarkat, tärähtäneet, päättömät ja huonot kuvat roskiin (kuinka niitä onkaan kuljetettu vuosia paikasta toiseen).  Jos joulusta 1988 on otettu 100 kuvaa, riittää pari-kolme.  Loput kortistolaatikkoon, jos jotakuta joskus kiinnostaa joulu 1988, voi katsoa. Tai sitten luottaa siihen, että parhaat kuvat on albumeissa. Albumeihin olen huolinut vain onnellisia hetkiä. Se on tärkeää, joka kerran kun otamme kuvan tai muiston esiin, muisto muuttuu.  Jotain vahvistuu ja jotain jää pois.  Sen vuoksi onnellisten kuvien katselu on mielenterveyden omahoitoa.

On siellä yksi kortistolehti: Hautajaiset.  Harkinnan jälkeen en heittänyt roskiin.  Saavat olla siellä.  Mutta jos haluan muistella Kauko-isääni tai vaikkapa rakasta Kyllikki-tätiä, katselen kuvia heistä hymyilevinä.  En heidän ruumisarkkuaan, olkoonkin kukkien peitossa.

Näin olemme järjestelleet itsellemme onnellisen elämän. Lapsen syntymät, kastejuhlat, rippijuhlat, joulut, Pebble Beachit, Legolandit, Disneyworldit, eri vuosien joulupukkikuvat, yhteiset lomat.  Kuvia eri kodeistamme vuosien varrelta.  Muisto palautuu mieleen jo yhdellä kuvalla, ei se vahvistu useammalla.

On tässä ollut aika iso työ.  Olemme silti Potkulautamiehen kanssa ylpeitä aikaansaannoksestamme. Parhaat kuvat on jo valikoitu erikseen ja loppu joutaakin jätesäkkiin. Jos pitää lähteä evakkoon, tiedämme, mitä otetaan mukaan.

Toisessa kuvassa trendikkäästi hääpäiväneilikat ja psykiatritystävämme tuoma mielialalääke, jonka säästimme hääpäivää varten.  Kuten huomaatte, myös psykiatrit ymmärtävät mielialakysymyksiä.