Äitienpäiväblues

Äitienpäivänä ensimmäinen tunne on kiitollisuus lapsista. Ei kai elämässäni ole mitään ihmeellisempää kuin jo aikuiset lapseni. Minusta tämä äitienpäivä menee jotenkin väärin päin.  Mitäpä meitä äitejä niin kiittelemään. Voi, miten ylpeä olenkaan tyttäristäni.  He ovat niin viisaita ja kilttejä, kaiken lisäksi vielä ahkeriakin. Onneksi ovat saaneet olla terveitä. 


Erikoista, että tarvitaan erityinen päivä äitien juhlimiseen.  Eikö sitten jokainen äiti ole lapsilleen juuri niin hyvä kuin on osannut. Kaikki eivät ole osanneet, kaikki eivät ole jaksaneet.  Voin olla kiitollinen siitä, että lapsillani on asiat hyvin - ihan minusta huolimatta. Olen kiitollinen myös omalle äidilleni, jota muistutan päivä päivältä enemmän. Olen kiitollinen myös puolisostani, viikon kuluttua tulee 40 vuotta päivästä, jolloin tapasimme.  Siitä pitäen olemme kulkeneet yhdessä.  Äitinä on niin helppo olla, kun on toinen siinä tukena.


Viime kuukausina olen saanut äitiyteen toisenlaisen tulokulman. Äitiys ei ei ole aina pelkkaa iloa ja juhlaa. Yhdistykseemme, Ultraharvinaiset ry:hyn on liittynyt monia äitejä.  Äitejä, joiden lapsilla on vaikea, ultraharvinainen sairaus.  Tänä äitienpäivänä ajattelen lämmöllä heitä.