Sitten kun en enää jaksa syödä

Eilen kirjoittelin iloisesti silakoista. Ystävien kanssa yhdessä syöminen on ilo. Tänään Hesari kirjoitti vanhusten aliravitsemuksesta. Hoitolaitoksissa vanhukset eivät jaksa, osaa, muista tai halua syödä tarpeeksi. Ihmisen itsemääräämisoikeuden kannalta on mielenkiintoista pohtia, missä kulkee raja, jolloin ihminen ei enää itse saa päättää niinkin invasiivisesta toimenpiteestä kuin ruuan suuhun tunkemisesta. Joskus joku ihminen ryhtyy nälkälakkoon osoittaakseen mieltään tai herättääkseen huomiota. Entä jos ei halua osoittaa mieltään, ei maistu enää ruoka eikä elämä. Minähän olen näitä hoitotahtoja ja edunvalvontavaltuutuksia värkännyt ja niistä kirjoja kirjoittanut. Nyt pohdinkin, olisiko aika tehdä lisäys. Jos en dementoituneena halua syödä, minua ei saa syöttää. Eutanasiasta käydään keskustelua. Siihen suhtaudutaan hyväksyvästi, jos kyseessä on esimerkiksi syövän loppuvaiheen hallitsemattomat kivut. Mitenkä sitten, jos vain on elämästä saanut kyllikseen, kuten Raamatussa sanotaan. Kuka on portinvartijana, pääseekö pois. Hoitaja puurolusikan kanssa? Aurinkoisena kevätpäivänä ei toki pitäisi ajatella tällaisia asioita. Mutta toisaalta on niin, että ankeana sadepäivinä ei ole hyväksi elämän loppua ajatella. Ehkä siksi juuri nyt on hyvä aika. Pahoittelen vielä osaamattomuuttani tämän blogiohjelman kanssa. Vähitellen opin, toivottavasti nyt jo kappaleet vaihtuvat. Kysyjille tiedoksi, että en roiku netissä öisin kirjoittelemassa. Blogin kello käy perunoita, enkä osaa sitä laittaa oikeaan aikaan nyt kello 0n 10.02. Yritän jatkossakin pysyä vähän lyhempisanaisena, vaikka se minulta huonosti onnistuu.