Kirjoituskuulumiset ja kevätkävelyjä puistoissa

Huomasin, että tällä viikolla tulee kaksi vuotta viimeisen kirjani ilmestymisestä.  Totesin sen vähän haikeana.  Viime viikolla tulin kotiin puolelta öin hyvin väsyneenä ja kipeänä sairaalareissulta.  Kotona tietokoneella oli harvinaisen ilahduttava posti, jossa toivottiin lisää kirjoja.

Ajatus kirjoittamisesta on toki houkutteleva. Se on aika mukavaa hommaa.  Sopii vanhalle ja vaivaiselle kun voi sanoa olevansa ahkera, vaikka ei mitään valmista näy.  Donna Tart juuri kertoi televisiossa kirjoittaneensa 11 vuotta uusinta kirjaansa. Epäilemättä hieno kirja. Minulla kun on enemmäkin äidiltä perittynä sukuvikana kärsimättömyyden ja hosumisen heikkous. 

Eikä minulla nyt enää ole mitään pakottavaa sanomisen tarvetta.  Olenhan saanut tärkeimmät sanotuksi. Ja mielikuvituksettomana ihmisenä en kaunokirjallisuuden päälle ymmärrä.  Että pitäisi omasta päästään keksiä henkilöitä ja sitten keksiä niille jotain tekemistä. Ja sitten kirjallisututkijat voisivat tutkia, millainen henkilö keksitty henkilö oli. Kyllähän me tunnemme Tuntemattoman sotilaan henkilöitä paljon paremmin kuin useimpia oikeasti eläneitä kulttuurihistoriamme merkkihenkilöitä.

Ja kirjoitanhan minä  vielä pikkuisia juttuja.  Muistiliiton Muisti-lehden kolumnistina olen ollut jo vuosia.  Muistihan on niin ihmeellinen asia, että siinä riittää ihmettelemistä. Toinen vakiopaikka on Potilaan Lääkärilehti jonne kirjoitan kerran kuukaudessa Potilaan Ääni-jutun.  Se on Lääkäriliiton ylläpitämä verkkojulkaisu, joka on tarkoitettu potilaille.  Sattunneesta syystä viime aikojen kirjoitukseni sinne ovat olleet matkasairauskertomuksia.  Niinpä voi reissun päällä sairaana ollessaan lohduttutua sillä, että tuleepahan hankittua aineistoa.

Nyt vielä aloittelemme sinne verkkojulkaisuun pientä kirjoitussarjaa, jossa tarkastelemme uusia omahoitosovelluksia sekä potilaan että lääkärin näkökulmasta. Nyt on vaan tullut terveysrintamalle yhtä jos toista vastoinkäymistä, joka viivästyttävät kirjoitustöitä harmittavasti.  Niistä tarkemmin toisessa blogissani Sairaan hyvä potilas. Paitsi en siis ole yhtään hyvä potilas. Olen hyvin huono ja juuri siksi sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, josta voi ottaa opiksi.

Olin keväisellä kävelyllä täällä Arabianrannassa. Katsastin keväisen Tapio Wirkkala-puiston.  Houkuttelevat kivet ohikulkevia vanhuksia levähtämään?  Lasten on ehkä kiva roikkua lampussa.  Eikös Peppi Pitkätossukin tehnyt niin? Puisto maksoi kuulemma toista miljoonaa euroa.  Avajaisissa oli pitkiä puheita televisio paikalla.  Tämä on suomalainen design-puisto.

Jos on käynyt Nizzassa Promenade de Paillon

puistossa, huomaa mikä ero on designilla ja eleganssilla.  Oheisen linkin myötä voi virkistäytyä Paillon-puistossa.