Paluumuutettuamme Helsinkiin Kittilästä pari vuotta sitten puolisoni päätti ryhtyä sanomaan päivää naapureille. Kittilässä oli niin mukavaa, kun kaupan kassatkin juttelivat. Mieheni sanoo päivää myös bussissa vierustoverille.
Sitkeästi sanottuamme päivää kaikille naapurustossa noin vuoden, muutkin naapurit alkoivat tervehtiä hississä. Nyt hiekkalaatikolta lapsetkin huikkaavat iloisesti: "Päivää" tai ainakin heilauttavat kättään.
Kerran roskalaatikolla sanoimme päivää ja ryhdyimme oikein jutustelemaan erään miehen kanssa. Hänkin kertoi asuneensa liki kymmenssä maassa ja oudostelimme suomalaista tervehtimättömyyttä. Siinä jutustellessa selvisi, että hän on rakkaimman kansakoulukaverini puoliso. He asuvat nyt naapuritalossa. Roskalaatikolta voi löytyä vaikka rakkaita ystäviä. Hankimme liput samaan RSO:n perjantaisarjaan, tapaamme ainakin konserteissa ja joskus muutenkin.
Tervehtiminen tekee kerrostaloasumisesta kodikkaampaa. Ei suinkaan tarvitse ryhtyä jutustelemaan kaikkien kanssa jos ei huvita, mutta tervehtiminen on helpompaa kuin hissin kattoon tuijottelu. Se vasta ahdistavaa onkin.
Nyt kun puhutaan vanhusten yksinäisyydestä, kaupungin ruokatsupparit eivät ehdi juttelemaan. Naapurit voisivat jutella toisilleen. Yksinäisyys on tervehtimättömyyden seurausta. Jos ei tunne ketään, miksi odotetaan, että kaupungin pitää virkamiestyönä jutella. Juttelu on hyvä aloittaa silloin, kun vielä kykenee itse hankkimaan juttuseuraa. Se onnistuu esimerkiksi sanomalla päivää naapurille hississä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti