Ryhtyisiköhän elintasopakolaiseksi?

Pitkästä aikaa  käväisimme Virossa, Tallinnan Viimsissä . Vallan mainio paikka. Aurinko paistoi ja kaikki toimi. Juttelin Tukholmasta tulleen suomalaisnaisen kanssa. Hän oli lähtenyt Ruotsiin töihin 40 vuotta sitten. Silloin suomalaiset matkustivat työn perässä. Suomi ei ollut vielä hyvinvointivaltio. Minäkin muistin, kuinka kotikylästä lähti nuoria miehiä sinne ja  jo seuraavana kesänä tulivat ylpeinä ajamaan kylän raittia edestakaisin Volvo Amazoneillaan.
  
Ihmettelin Viron toimeliaisuutta ja tehokkuutta. Myös virolaiset  ovat matkustaneet työn perässä. Helsingistä lähtiessämme pihassa meille sanoi reippaasti päivää virolainen kiinteistöhuoltoyhtiön mies. Kertoi olevansa ensimmäistä päivää uudessa työssä. Sanoi, että pitää vielä opetella paremmin suomea. Taksinkuljettajakin oli virolainen.

Suomesta ei enää matkusteta työn perässä minnekään. Norjassakin olisi töitä vaikka kuinka. Ja ihan hurjat palkat ammattimiehille, Lapista matkakin on lyhyt. Kävin Tallinnassa ensimmäistä kertaa 20 vuotta sitten. Muistan, miten palasimme tyytyväisinä koti-Suomeen, meillähän oli asiat niin paljon paremmin.  Nyt miltei tuntuu, että Virossa on moni asia paremmin kuin meillä. Parasta on kuitenkin se vahva usko tulevaisuuteen ja vireä toimeliaisuus.  Että jospa vielä muuttaisi elintasopakolaiseksi naapurimaahan.  Muistui Bhutanista bruttokansanonnellisuus.  Virossa oli niin hyvä tekemisen meininki.  Niin siellä oli paljon iloisempaa kuin Suomessa.

Rakas ystävä pelmahti jakamaan tattisaalistaan. Tattimunakas on tekeillä. Hyvää tuli.

Koti on siellä, missä on rakkaimmat ystävät. Niinpä jään tänne.

Toisessa blogissani kerron Twitter-sairastelun uudet ja ihmeelliset käänteet, kunhan ehdin.