No, onhan ystävä vielä vierellä. Ystävänpäivänä ajattelin paljon ystäviä. Viime viikolla olimme leffakaveriporukan kanssa katsomassa Onnen asiamies elokuvan. Kannattaa muuten käydä katsomassa. Ennen leffaa söimme keskinkertaisen pizzan ja iloitsimme yhdessäolosta. Nyt meitä oli koolla viisi. Minä olin nuorin, vasta 73. Kaveriporukkaa on harventanut luonnollinen poistuma. Vielä on yli puolet jäljellä.
Satu Salonen
tiistai 18. helmikuuta 2025
Mistä tunnet sä ystävän, onko vierelläs vielä hän?
tiistai 31. joulukuuta 2024
Onnea vuodelle 2025
Vuoden vaihteessa en taaskaan voi luvata mitään. Koska en tiedä, mitä huomenna jaksan. Pitää tarttua hetkeen ja elää päivän kerrallaan. Jos ei ole mitään suunnitelmia, illan tullen huomaakin, ettei ole tehnyt mitään, koska ei aamulla tiennyt, olisiko jaksanut.
Tänä vuonna olen kirjoittanut monta blogia: kun yöllä kivut pitävät hereillä, olen mielessäni hahmottanut monta pointtia seuraavaan blogiin. Valvotun yön jälkeen lukaisen Hesarin ja siihen menee huonolla näöllä ja hitailla aivoilla kaksi tuntia ja suuri osa päivän energiasta. Ehkä jopa aloitan pari riviä, mutta siihen se jää. On siis ennätysmäärä kirjoittamattomia blogeja.
tiistai 1. lokakuuta 2024
Supervanhukset parhaassa iässä
Eilen heräsin aamuviideltä ja luulin olevani kuollut. Viikkokausia monenlaiset kivut ovat herättäneet monta kertaa yössä ottamaan vaihtamaan asentoa, ottamaan kipulääkettä, usein myös unilääkettä. Tänään aamuviideltä kipua ei tuntunut missään. Varovasti pyörittelin varpaita. Jalat sentään toimii. Ranteita pyöritellessä nivelrikkokivut otin vastaan ilolla. En halunnut liikahtaakaan. Tartuin hetkeen ja ihmettelin elämää aamun valkenemiseen saakka. I'm alive! Sängystä nousu oli sitten yhtä kivuliasta kuin ennenkin.
Tulihan se syksy sieltä. Hesari kirjoitti supervanhuksista. Kissanvillat, olisi Inkeri-äiti tuimasti sanonut osoittaen paheksuntaa, sen isompaa kiroilua kun ei harjoittanut. Me Potkulautamiehen kanssa aletaan olla heikossa hapessa. Ei siis mitään supersuorituksia. Päivässä jaksaa vain yhden asian. Ollaan ihan tavallisia vanhuksia. Pitää siis priorisoida.
Meillä on edessä pyöreitä vuosia ja vietämme merkkipäivän matkoilla eli Pariisissa. Menemme koko perheen voimin. Syntymäpäivälounas risteillään Seinellä. Olympialaisten avajaisveneitä kun katseltiin, huomattiin, ettei ole tuota vielä tehty. Siitä jatketaan Givernyyn. Kävimme siellä kerran keväällä, nyt on mukava nähdä se syysväreissä, jos nyt mitään syksyä siellä vielä on. Matkan ohjelma on sillä tavoin suunniteltu, että lounas ja illallinen on joka päivälle etukäteen varattu. Katsotaan sitten, mitä siinä välissä ehditään.
Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän matkustaminen jännittää. Toimiiko Finnairin appi, osaanko käyttää. Löytyykö lentokentältä Potkulautamiehelle kuljetuspalvelut ja onko hotellivaraukset varmasti kunnossa. Vähältä piti, Finnair oli jostain kaivanut Potkulautamiehen 10 vuoden takaisin Welho-sähköpostin ja lähettänyt vahvistukset sinne. Welho se edelleen kummittelee. Sinne kun menee sähköposti, ei tule lähettäjälle ilmoitusta, että osoite ei ole käytössä. Emmekä siis itse sinne enää pääse. Pitäisi haastaa DNA oikeuteen ja vaatia vahingonkorvauksia. On sinne muutakin postia kadonnut.
Nuorena tällaiset jutut eivät lainkaan huolestuttaneet. Tosin silloin matkatoimistosta tuli liput ja hotellivoucherit - muistatteko vielä niitä aikoja? Tässä iässä kun pitää epäillä ennen muuta itseään, että onko osannut aina verkossa klikata oikeita sivuja oikeista paikoista.
Kuvassa valmistaudumme pariisilaistunnelmiin. Hakaniemen vanhaan Elannon tavarataloon on muuttanut ravintoloita. Suosikkimme Bistro Le Coin täyttää myös vanhusten tarpeet. Sen lisäksi, että ruoka ja palvelu on erinomaista, tuoleissa on vanhankin ihmisen hyvä istua. Tuolipolitiikka on liian monessa ravintolassa ihan retuperällä.
lauantai 30. maaliskuuta 2024
Trullit ja trollit liikenteessä - syytä varoa
maanantai 11. maaliskuuta 2024
Mistä uusi supermummo Airan seuraajaksi?
Onnea itselleni. Täytin 73. Ikä on muutakin kuin numero.
Arvuutellaan kumpi vanhus USA:ssa päätyy presidentiksi. Meillähän oli Super-Urkki joka oli nelikymppinen kunnoltaan viimeiselle kaudelleen lähtiessään ja muistamme kaikki, kuinka siinä kävi.
UKK:n lisäksi Suomessa on ainoa joitain esimerkkivanhuksia, joiden pirteyttä ja kuntoa ihaillaan - arkkiatri Arvo Ylpöstä lähtien. Kirsti Paakkanen innostui eläkepäivillään nostamaan Marimekon uuteen kukoistukseen.
Aira Samulinin poismenon jälkeen meillä on supervanhustyhjiö.
Ennustan Pirkko Mannolasta leivottavan seuraava supermummo. Spagaattikin kai vielä sujuu, vaikka ikää pitkälti yli 80. Ihan kiinnostavaa nähdä, millaista julkisuuskuvaa presidenttimme äitipuolelle nyt puuhataan. Tiettävästi on urheilullinen ja kunniaksi kuntoilevalle presidenttiperheelle. Paitsi että pitää ehkä nyt hillitysti esiintyä. Yli 60 vuotta sitten hän oli esiintymässä Herbert Katzin orkesterin kanssa Parkanon Päivölässä ja sain valokuvan ja nimikirjoituksen. 10-vuotiaana häntä kovasti ihailin kun oli niin nätti ja pirteä. Hän oli siihen aikaan tähtenä kaikissa lapsille sallituissa elokuvissa.
Lenita mieluusti paistattelisi julkisuudessa edelleen, mutta turhamaisuutensa vuoksi ei vanhuksena halua meritoitua. Katsotaan nyt. Miehiä ei oikein ole tyrkyllä maskottivanhuksen rooliin.
Minä olen tavallinen vanhus. En pysty kävelemään 10 000 askelta päivässä. Älykellooni äskettäin vaihdoin tavoitteeksi 3000 askelta. Jonain hyvänä päivänä siihen voin päästäkin. Pilateksesta kovasti tykkäisin ja 60+ Pilateksessa vuosikausia kävinkin, mutta en enää jaksa. Pitää suostua luopumaan, se kuuluu myös vanhuuteen.
Kuvassa ei ole keskiaikainen kidutuslaite, vaan Nordic Health Fysioterapiakeskus missä käyn nostamassa 2,5 kilon painoja tai teen 40 kilon jalkaprässiä. Siellä on päivisin asiakkaiden keski-ikä yli 70 vuotta. On siellä varmaan supermummojakin, mutta myös meitä sangen vaivaisia, joille pitää tehdä sopiva ohjelma. Olin vannonut, että ikinä en kuntosalille suostu menemään. Enkä ehkä menisikään, jos jaksaisin golfata, hiihtää tai kävellä 10 kilometrin päivämatkoja Pariisissa, Roomassa tai jossain muussa mukavassa paikassa. Noissa kummallisen näköisissä tietokoneohjatuissa kuntoilulaitteissa on sellainen hyvä puoli, että ne voidaan säätää jokaisen voimille sopiviksi. Joka suorituksen jälkeen laite ilmoittaa, kuinka hyvin meni. Jos ei kukaan muu satu kehumaan, on ihan kivaa, kun kone antaa onnistumisprosentiksi vaikkapa 98 %.
Minulla on myös yksi superkuntoiluvinkki. Aina kun sanotaan, että pitäisi liikkua (aivan liian) monta tuntia viikossa. Koronasulkujen aikaan Yle ja Helsingin kaupunki teki Aamujumppia Ylen Areenaan. Ne tulee joka arkiaamu kymmentä vaille yhdeksän TV2-kanavalla. No, eihän niitä tule tehtyä, paitsi että kun laittaa puhelimeen muistutuksen joka aamu 9.48 ja sitten avaa television. Nyt emme pariin kuukauteen ole kertaakaan jättäneet tekemättä, jos olemme kotona. Siitä kuulkaa tulee yksi tunti viikossa ihan huomaamatta. Ja muutenkin siinä kummasti vetreytyy.
En voinut olla ostamatta pääsiäiskorttia Eleonorille. Niinpä lähden nyt kellottamaan tuhatkunta askelta postilaatikolle.
Minun piti kyllä kirjoittaa syntymäpäivääni ankeaa tilinpäätöstä kuluneesta vuodesta: kipuja, sairauksia, näen ja kuulon heikkenemistä, vesivahingon kustannuksia, stressiä, muistin hapertumista. Eli siis kaikkea semmoista, mikä supervanhuksilta puuttuu.
sunnuntai 25. helmikuuta 2024
Viimeinen kvartaali menossa

maanantai 5. helmikuuta 2024
Kerrankin kissankuva
Nyt on Ellalle syntymässä keltainen villapaita valkoisin kuvioin. Samalla kun lapsenlapselle kutoo, voi kutoa mukaan rakastavia mummisajatuksia. Kohta pariisitar Ella taitaa olla niin iso tyttö, ettei mummin villapaidat enää kelpaa. Carpe diem!