Bhutaniin ja Intiaan Juhannuksen viettoon

Asvaltti sulaa Delhissä, on niin kuuma.  Toivottavasti Finnair voi sinne ensi viikolla laskeutua uppoamatta kentän pintaan. Monsuunisateita pitäisi olla tulossa.  Viimeksi laskeutuminen ukkosmyrkyllä onnistui vasta kolmannella yrityksellä.  Sitä ennen tehtiin vaappuvassa myrskytuulessa kaksi äkäistä ylösvetoa vain muutaman metrin korkeudelta.

Minua, aikanaan vaikeasti lentopelkoista, ei silti pelottanut.  Miksi?  Matkustamohenkilökunta, etenkin ne kaksi intialaista, käyttäytyivät aika hermostuneesti. Kapteeni sanoi ylösvedon aikana, ukkosmyrskyn takia teimme ylösvedon ja yritämme uudestaan paremmassa tuuloraossa.  Vähän niin kuin mäkihyppykisoissa, kenellä on paras tuulirako.

Lentopelko olikin viheliäistä aikaa. Matkustin silloin niin paljon työssä. Aina kun oli uusi matka varattuna, yöunet heikkenivät.  Nousuja pelkäsin hullun lailla, olin kauhusta jäykkänä, vasta kun matkalentokorkeus oli saavutettu, osasin hiukan rentoutua. Joku hyvä puoli sairastumisessa oli, lentopelko tuli hoidetuksi siinä sivussa ihan huomaamatta.  Sitten vaan eräänä kauniina päivänä istuin koneessa Lontoon-lennolla, luin lehteä kaikessa rauhassa koneen noustessa ilmaan ja ihan ihmettelin, mikä tässä on, kun en ollut hoksannut ollenkaan pelätä.

Olen lentänyt huonossa säässä joskus ennenkin. Pelko hälvenee, kun perämies tai kapteeni (ihan sama kumpi) jo etukäteen kertoo, että on turbulenssia odotettavissa.  Sitten ei hermostuta yllättävä turvavyöt-merkkivalo.  Lentopelon syynä (ymmärtääkseni) on tieto elämän hallitsemattomuudesta, antaudut koneen vietäväksi täysin lentäjän ammattitaidon ja lentoyhtiön huoltohenkilöstön ammattitaidon varassa.

Laskeutuessa Delhiin myrskyssä olin kyllä iloinen, että lensin Finskillä.  Kaikista motkotuksista huolimatta uskon lentäjien ammattitaitoon ja koneiden huoltoon.  Vaikka Antti Rinteen ansiosta huoltotoiminta on muutama vuosi sitten ulkoistettiin Sveitsiin, Suomessa työ oli liian kallista ja lentokonemekaanikot jäivät työtä vaille. Eivätköhän ne kelloseppämaassa osaa.

Seuraava vaihe Delhistä Paroon on vielä haastavampaa.  Sinne saavat lentää vain bhutanilaiset pilotit. Kenttä on lyhyt ja ahtaassa laaksosssa.  Autopilotti on kytkettävä pois, sillä se ei päästäisi konetta niin lähelle vuorten seinämää. Ja laskeuduttua, viuuh, äkkikäännös - kenttä on niin lyhyt, että pitää mutkitella kovassa vauhdissa.

Bhutan sijaitsee siinä ihan Nepalin naapurissa, järistykset ovat sielläkin tuntuneet, mutta niistä ei ole aiheutunut vakavia vaurioita.

Pakkaamisen aloitankin lääkekaapista, immunoglobuliini lienee aiheuttanut näin vanhaan ihmiseen jälkijärityksiä, joita tässä yritän kotikonstein paikkailla.  Näin jännittäväksi elämä muuttuu, kun vanhaksi elää.

Paroon saavuttuamme suunnitelmissa on korkeaan ilmanalaan totuttelua ja matkarasituksesta toipumista uskomattoman ylellisessä Amancora kylpylän hemmotteluhoidossa.  Aluksi asetumme asumaan vanhaan tuttuun Gangtey Palaceen.  
Siellä sitten juhlitaan bhutanilaisia häitä pitkän kaavan mukaan.

Niinpä en taida ehtiä bloggailemaan ja toivotan hyvään Juhannusta.  Juhannuksen vietämme Delhin  The Imperialissa.  Siellä voi tehdä  aikamatkan Britti-Imperiumin suurvalta-aikoihin.  Vielä puoli vuotta sitten ajattelin, että tällä kertaa käyn myös Taj Mahalissa, mutta säiden haltija sai toisiin ajatuksiin.

Niin, näin jännittäväksi elämä muuttuu, kun tarpeeksi vanhaksi elää.  Jatkan sitten kotiuduttani Kittilästä.  Hyvää kesää.