Äiti pääsi viime maanantaina pois. Oikeastaan hän ei itsestään noin sanonut. Kertoi olevansa valmis lähtöön. Tässä on vivahde-ero. 94 vuotta on ennätys suvussamme. Äiti oli siitä ylpeä.
Inkeri-äiti syntyi vauraaseen suksitehtailijaperheeseen Vimpelin Saarikentän laidalle. Heikkilän vieraanvaraisessa ja isämaallisessa perheessä oli kaksi tärkeää asiaa: laulu ja pesäpallo. Perheen kvartetti lauloi neliäänisesti Merikantoa , operettisävelmiä ja vähän vakavampaakin musiikkia. Väinö-vävy säesti Kaikki pleasivat myös Vimpelin Vedossa pesäpalloa. Raskaana olleesaan äiti kertoi aina toivoneensa, että lapsi osaisi laulaa ja pelata pesäpalloa, muusta ei niin väliä. Hän joutui odottamaan: vasta kuopus Pekka kunnostautui pesäpallossa mestaruussarjatasolle.
Tehtailija Antti Heikkilä kuoli Inkeri-äidin ollessa kymmenvuotias. Nuorin veli Kalevi otti perheen pään roolin ja ryhtyi 17-vuotiaana suksitehtaan johtoon. Inkeri-äiti lähetettiin Lapualle yhteiskouluun. Rehtorina oli Hilja Riipinen. Koulunkäynti - ainakaan läksynluku - ei ollut kovin mieluisaa, mutta keskikoulun äiti selvitti, joskus taisi tulla kesäksi ehdot matematiikasta.
Äidin ollessa 17-vuotias lukiolainen, alkoi talvisota. Luokan pojista useimmat lähtivät vapaaehtoisiksi rintamalle. Jatkosodan alettua äito lähti Ääniselle ilmavalvontalotaksi. Sodassa oli rauhallinen asemasotavaihe. Aivan äskettäin äiti sanoi, että lottapalvelus oli hänen elämänsä parasta aikaa.
Äidille sotaa pahempi koettelemus oli tuberkuloosi. Penisilliiniä ei vielä ollut Suomessa käytössä ja tuberkuloosiin usein kuoltiin. Äiti selvisti tuberkuloosista. Kalevi-veli haki hänet kotiin Härmän parantolasta toipumaan Heikkilään. Pesäpalloa pidettiin niihin aikoihin liian rasitttavana toipilaalle. Ylipäänsä keuhkotautisen ei edes ajateltu lähtevän opiskelemaan, sillä taudin ajateltiin uusivan milloin tahansa.
Lapualla äiti jäi seitsemännelle luokalle, muutti sitten vielä Kokkolaan jatkaakseen koulua, mutta tuberkuloosi antoi merkkejä itsestään ja niin koulu jäi seitsemännelle. Jälkikäteen äiti katui saamattomuuttaan ettei jatkanut ylioppilaaksi. Äiti sanoi myös: Ei koskaan käy hullummin kuin sallittu.
Sodan jälkeen Vimpelin kylänraitille ilmestyi komea näky; Kauko Tammela. Parikymmentä vuotta sitten Vimpelissä minulle tuli joku tummu (vanha naisihminen) sanomaan: "Kyllä se isäs oli niin komea, ei oo telekkarissakaan ikinä nähty ketään yhtä komeaa. Ei ees Ritke Kauniissa ja rohkeissa".
Inkeri ja Kauko avioituivat pian sodan jälkeen lyhyen seurustelun jälkeen. Äiti kertoi ihmisten kyllä paheksuneen, ettei keuhkotautisen pitäisi naimisiin mennä.
Seurasi muutto huolettomasta Vimpelistä varautuneeseen ja totiseen pohjoissatakuntalaiseen maisemaan, Parkanoon. Perhekuntaan, jossa työ ja ahkeruus mittasivet ihmisetn arvon. Naimisiin mennessään äiti kertomansa mukaan osannut edes kananmunaa keittää. Avioliitto kesti kuitenkin isän kuolemaan asti.
Parkanossa Inkeri esitti yksinlaulua niin kirkossa kuin kissanristiäisissä, joskus duettona Mansukosken Pertin kanssa. Lapsena jotenkin aina nolotti, vaikka epäilemättä hyvin äiti lauloi.
Urheilua Parkanossa ei harrastettu, ainoa henkireikä oli Naiskuoron harjoitukset kerran viikossa.
Joskus äiti teki musiikinopettajan sijaisuuksia yhteiskoulussa. Pekan ehdittyä kouluikään äiti pääsi töihin Rakennusliike Ruhalan konttoriin. Työssään hän viihtyi oikein hyvin, ihmetteli vaan, miksei ollut ymmärtänyt lähteä töihin jo nuorena.
Äiti oli innokas penkkiurheilija. Vaikka viime vuosina muisti jo hiukan oli heikentynyt, keihäänheiton maailman kärjen hän muisti ongelmitta, Tero Pitkämäen kärkitulokset sentilleen. Formuloissa hän oli vankkumaton Ferrari-fani, Michael Schumacher oli suosikki. Äiti sai tietokoneen 87-vuotiaana. Skype oli tarpeen yhteydenpitoon lastenlasten kanssa.
Jos jostain puhuttiin pahaa, Heikkilän Iida mummi sanoi napakasti: "Ei saa moittia ketään." Näin sanoi myös äiti. Eikä ikinä moittinut, vaikka olisi varmaan joskus ollut aihettakin.
Inkeri-äiti syntyi vauraaseen suksitehtailijaperheeseen Vimpelin Saarikentän laidalle. Heikkilän vieraanvaraisessa ja isämaallisessa perheessä oli kaksi tärkeää asiaa: laulu ja pesäpallo. Perheen kvartetti lauloi neliäänisesti Merikantoa , operettisävelmiä ja vähän vakavampaakin musiikkia. Väinö-vävy säesti Kaikki pleasivat myös Vimpelin Vedossa pesäpalloa. Raskaana olleesaan äiti kertoi aina toivoneensa, että lapsi osaisi laulaa ja pelata pesäpalloa, muusta ei niin väliä. Hän joutui odottamaan: vasta kuopus Pekka kunnostautui pesäpallossa mestaruussarjatasolle.
Tehtailija Antti Heikkilä kuoli Inkeri-äidin ollessa kymmenvuotias. Nuorin veli Kalevi otti perheen pään roolin ja ryhtyi 17-vuotiaana suksitehtaan johtoon. Inkeri-äiti lähetettiin Lapualle yhteiskouluun. Rehtorina oli Hilja Riipinen. Koulunkäynti - ainakaan läksynluku - ei ollut kovin mieluisaa, mutta keskikoulun äiti selvitti, joskus taisi tulla kesäksi ehdot matematiikasta.
Äidin ollessa 17-vuotias lukiolainen, alkoi talvisota. Luokan pojista useimmat lähtivät vapaaehtoisiksi rintamalle. Jatkosodan alettua äito lähti Ääniselle ilmavalvontalotaksi. Sodassa oli rauhallinen asemasotavaihe. Aivan äskettäin äiti sanoi, että lottapalvelus oli hänen elämänsä parasta aikaa.
Äidille sotaa pahempi koettelemus oli tuberkuloosi. Penisilliiniä ei vielä ollut Suomessa käytössä ja tuberkuloosiin usein kuoltiin. Äiti selvisti tuberkuloosista. Kalevi-veli haki hänet kotiin Härmän parantolasta toipumaan Heikkilään. Pesäpalloa pidettiin niihin aikoihin liian rasitttavana toipilaalle. Ylipäänsä keuhkotautisen ei edes ajateltu lähtevän opiskelemaan, sillä taudin ajateltiin uusivan milloin tahansa.
Lapualla äiti jäi seitsemännelle luokalle, muutti sitten vielä Kokkolaan jatkaakseen koulua, mutta tuberkuloosi antoi merkkejä itsestään ja niin koulu jäi seitsemännelle. Jälkikäteen äiti katui saamattomuuttaan ettei jatkanut ylioppilaaksi. Äiti sanoi myös: Ei koskaan käy hullummin kuin sallittu.
Sodan jälkeen Vimpelin kylänraitille ilmestyi komea näky; Kauko Tammela. Parikymmentä vuotta sitten Vimpelissä minulle tuli joku tummu (vanha naisihminen) sanomaan: "Kyllä se isäs oli niin komea, ei oo telekkarissakaan ikinä nähty ketään yhtä komeaa. Ei ees Ritke Kauniissa ja rohkeissa".
Inkeri ja Kauko avioituivat pian sodan jälkeen lyhyen seurustelun jälkeen. Äiti kertoi ihmisten kyllä paheksuneen, ettei keuhkotautisen pitäisi naimisiin mennä.
Seurasi muutto huolettomasta Vimpelistä varautuneeseen ja totiseen pohjoissatakuntalaiseen maisemaan, Parkanoon. Perhekuntaan, jossa työ ja ahkeruus mittasivet ihmisetn arvon. Naimisiin mennessään äiti kertomansa mukaan osannut edes kananmunaa keittää. Avioliitto kesti kuitenkin isän kuolemaan asti.
Parkanossa Inkeri esitti yksinlaulua niin kirkossa kuin kissanristiäisissä, joskus duettona Mansukosken Pertin kanssa. Lapsena jotenkin aina nolotti, vaikka epäilemättä hyvin äiti lauloi.
Urheilua Parkanossa ei harrastettu, ainoa henkireikä oli Naiskuoron harjoitukset kerran viikossa.
Joskus äiti teki musiikinopettajan sijaisuuksia yhteiskoulussa. Pekan ehdittyä kouluikään äiti pääsi töihin Rakennusliike Ruhalan konttoriin. Työssään hän viihtyi oikein hyvin, ihmetteli vaan, miksei ollut ymmärtänyt lähteä töihin jo nuorena.
Äiti oli innokas penkkiurheilija. Vaikka viime vuosina muisti jo hiukan oli heikentynyt, keihäänheiton maailman kärjen hän muisti ongelmitta, Tero Pitkämäen kärkitulokset sentilleen. Formuloissa hän oli vankkumaton Ferrari-fani, Michael Schumacher oli suosikki. Äiti sai tietokoneen 87-vuotiaana. Skype oli tarpeen yhteydenpitoon lastenlasten kanssa.
Jos jostain puhuttiin pahaa, Heikkilän Iida mummi sanoi napakasti: "Ei saa moittia ketään." Näin sanoi myös äiti. Eikä ikinä moittinut, vaikka olisi varmaan joskus ollut aihettakin.
1 kommentti:
Mainio muistokirjoitus.
Lähetä kommentti