perjantai 23. joulukuuta 2016

Söin tänään joulutähden, sanoi lapseni

Säikähdin turhaan, ei syöty joulutähteä. Pienen tarkennuksen jälkeen selvisi, että syödyksi tuli joulutorttu.  Lapsi on aikuinen ja muuttanut Suomesta pois vuonna 1992.

Meillä vietettiin joulua toissapäivänä. Suosittelenkin viettämään joulua sellaisena päivänä, joka parhaiten sopii aikatauluun.  Vietimme joulua myös viikko sitten. Kuopuksella oli työmatka tänne ihan kulmille Tukholmaan ja hän enti poikkeamaan kotona Helsingissä.

Vanhempi tytär taas oli järjestänyt itselleen työmatkan Helsinkiin, Aalto yliopistoon.  Edelleenkään en ymmärrä, miksi se on Aalto yliopisto.  Helsingin yliopisto olisi maailmalla paljon parempi nimi.  Olisi vähemmän selittämistä. Ylen urheilutoimittaja ihmetteli, että Usain Bolt ei tiennyt Paavo Nurmea.  Niinpä.   

On ollut oikein mukavat kaksi joulua. Joulutähti on syöty, pieni joulukuusi on varistanut neulasensa ja vietiin muovipussissa terassille odottamaan kierrätyslavan saapumista pihalle. Lapsenlapsen kanssa on käyty katsomassa Tatu ja Patu-leffa, pompittu Leikkiluolassa, tehty lumiukkoja ja avattu Suomen-joululahjat.  Hänellä on vielä ranskalaisjoulu odottamassa.

Syömme jouluna luultavasti confit du canardin, jonka saimme joululahjaksi. Potkulautamies saa hakea Hakaniemen hallista hyvät valkosipuliperunat, Alkosta Chateauneuf-du Pape-pullon. Meillä on ollut oikein hienot joulut ja 24.12. meillä on toisenlainen joulu.  Saa nähdä, tuntuuko haikealta. Ehkä me aamulla keitämme riisipuuron ja kuuntelemme joulurauhan julistamisen.  Nämä perinteet jäivät odottamaan kolmatta joulua. Koska kaikki pakolliset jouluruuat on jo hoidettu alta pois, saan tämä vuonna ehkä  vihdoinkin laittaa jouluhauen.

Hyvää Joulua, viettäkääpä sitä itsellenne parhaiten sopivana päivänä. Miksei vaikka Juhannuksena.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Isänmaa ja äidinkieli

Itsenäisyyspäivän juhlintaan meillä on ystäväperheen kanssa jo kehittynyt traditio:  Radion Sinfoniaorkesterin Itsenäisyyspäivän konsertti. Sibeliusta se on yleensä ollut ja lopuksi Finlandiasta joku versio. Silloin aina itkettää. Kyllä siellä vanhemmasta ikäluokasta joku muukin pyyhkäisee silmäkulmastaan kyyneleen.  Konsertin jälkeen juodaan samppanjaa ja syödään jotain hyvää. Vuoroin vieraissa, tänä vuonna meillä.

Sitten katsotaan yhdessä linnan juhlat. Me rouvat kauhistelemme epäonnistuneita asuja ja herrat: "Mitä ihmettä tuokin siellä tekee?"  Mutta ennen kuin pääsemme tähän, aluksi tulevat sisään sotaveteraanit. Sitä en voi itkemättä katsoa. Ajattelen isääni. Mitähän ujo maalaispoika ajatteli 17-vuotiaana lähtiessään talvisotaan vapaaehtoisena?  Mitkä olivat isoäitini ajatukset päästäessään poikansa lähtemään rintamalle? Entä äitini 18-vuotiaana  lukiolaisena ilmavalvontalottana Äänisellä? Itsenäisyyspäivänä heitä ajattelen pitkin päivää.

Itsenäisyyspäivänä myös annan anteeksi niitä kipeitä asioita, joita en vielä kotona asuessani ymmärtänyt. Eihän niistä asioista puhuttu. Ne vaiettiin. Vasta nyt käsitän, kuinka pitkään sota vaikutti. Nyt sotaveteraaneja jo arvostetaan, He astuvat ensimmäisenä sisään Linnan juhliin.

Kun 50 vuotta sitten lapsena katsoin Linnan juhlia, mukana oli ensimmäisen maailmansodan veteraaneja. He olivat hirvittävän vanhoja ja historia tuntui niin etäiseltä. Mitähän nykyään lapset ajattelevat veteraaneista? Mitä kerron Eleonorille hänen isoisoisistään? Voiko sotaa pyyhkiä pois ihmisen elämänhistoriasta ja kertoisi vain mukavat asiat? Mutta vielä Linnan juhliin tulee veteraaneja, mitä lapsille heistä kerrotaan.  Enpä tiedä.

Kiitos isä, isänmaasta. Sekin jäi aikanaan sanomatta.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Jumalanpelko saa uusia muotoja


Olin ultraharvinaispotilaiden seminaarissa, siitä enemmän potilasblogissani Sairaan hyvä potilas. 
Ultraharvinainen sairaus voi tarkoittaa sitä, että saat itsellesi tai ehkä vauvallesi diagnoosin, joita on ehkä yhdellä miljoonasta tai tulee tieto geenipoikkeamasta, joka on ensimmäinen maailmassa. Tai ainakin sairaus on harvinainen, että ainakaan suomeksi ei ole saatavissa mitään tietoa, saati sitten hoitosuositusta.

Vaikka tauti ei olisi henkeä uhkaavan vakava, se voi olla sellainen, ettei siihen ole mitään hoitoa.  Pitää vain odottaa, miten oireisto kehittyy tai lapsen kasvaessa sydän syrjällään seurata, mitä oireita geenipoikkeama käytännössä aiheuttaa. Kaikkea ei kyetä hoitamaan.

Diagnoosi voi olla melkoinen shokki. Seminaarissa vain yksi osallistuja kertoi saaneensa ammattiapua järkytykseensä. Joku kysyi viattomasti, että sairaalapapin kanssa voisi keskustella. Siihen tuli yleisön joukosta kauhistunut huudahdus: "se nyt kaikkein viimeiseksi".

Se oli ohimenevä kommentti.  Talletin sanat sydämeeni ja tutkistelin niitä myöhemmin. Jos joku olisi kysynyt, oletko jutellut imaamin kanssa, olisivat kaikki joutuneet poliittisen korrektisti ynähtämään ympäripyöreästi. Eihän eriuskoisiin voi suhtautua ennakkoluuloisesti.

Entinen naapurini toimi sairaalapappina ja vuosien saatossa tutustuin moneen hänen kollegoihinsa. Sairaalapapilla on pohjalla pappiskoulutus, mutta sen jälkeen pitkä erikoistuminen sairaalatyöhön. Suomessa kuka tahansa voi kutsua itseään terapeutiksi, se ei ole suojattu ammattinimike. Sairaalapapit ovat ainakin hyvin koulutettuja.

Jos haluaisin puhua jonkun kanssa kummallisen sairauteni mukanaan tuomasta epätietoisuuden ja epävarmuuden tunteesta tai tulevaisuudennäkymän sumentumisesta, puhuisin sairaalapapille. Heillä on sellaiseen täsmäkoulutus ja kokemusta. He kun ovat tottuneet työssään kohtaamaan kuolemaa ja surua, pohtimaan eksistenssin olemusta ja kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Sairaalapappi ei ehkä kiirehtisi antamaan uutta diagnoosia mielialasta, vaan ymmärtäisi, että elämässä on asioita, jotka pitää vaan kohdata ja mitä saa sopivassa määrin surra. Jos suru kroonistuisi masennuksen suuntaan, epäilemättä he ohjaisivat psykiatrian piiriin.

Näin reformaation juhlavuonna voikin kummastella uussuvaitsemattomuutta.  Kaikkea muuta pitää suvaita, mutta aika kesy ja harmiton kirkkomme ottaa vastaan paheksuntaa joka taholta. Se saa luvan olla syntipukkina myös kaikkien muiden uskonsuuntausten pahoille teoille, niin helluntailaisten,  lestadiolaisten ja Jehovan todistajien. Se saa jakaa ruoka-apua köyhille, mutta surevan lohdutus on jo kyseenalaista toimintaa. Se sallitaan papille vain hautajaisissa.

Täytynee nyt siunatuksi lopuksi muistuttaa, että näitä suremisen perimmäisiä kysymyksiä pohdin yksityishenkilönä, eikä asia liity yhdistystoimintaan millään tavoin.


Kuvassa syystalven taivasta kaamoksen kynnyksellä.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Sininen nuttura lääkärillä ja hyvinvointivaste

Kävin kampaajalla. Tukka leikattiin, laitettiin raitoja ja värihuuhtelu päälle. Kampaaja puhui viileästä sävystä.  Minä kun ajattelin, että cool, laitetaan vaan.  Se tarkoittikin maantienväristä. Oma vika, pitää kysyä, kun ei ymmärrä.


Viimeksi käydessäni terveyskeskuksessa näin mieslääkärin, jolla päälaellaan sininen nuttura. Tai ehkä lyhyt poninhäntä sinilatvaisista hiuksista, en nähnyt ihan läheltä. Näytti mielenkiintoiselta. Harkitsin melkein omalääkärin vaihtamista. En vaihtanut, sillä en kuitenkaan olisi kehdannut kysyä, miksi tohtori oli päätynyt niin omintakeiseen hiusmalliin. Se tuonee väriä myös hoitosuhteen rakentumiseen.  Mutta näin maantienvärisenä sinistä nutturaa osaa arvostaa.  

Hiusväri päässä ehtii monenlaista. Selasin pinon Seiskoja.  Voi miten ihmeellisiä uusia ammatteja onkaan keksitty ex-misseille ja jääkiekkotähtien exille ja nykyisille. Hyvinvointineuvojaksi ja fitness-valmentajaksi on moni ryhtynyt. Tittelinä voi olla myös mediapersoonia, mikä tarkoittanee henkilöä, joka ei osaa muuta kuin hölmöillä julkisesti.

Haluaisin myös hyvinvointineuvojien asiakkaita haastateltavan. Miksi et valitsit hyvinvointineuvojan psykiatrin sijasta? Mitä maksoi, mikä oli hoito- vai kuuluuko sanoa hyvinvointivaste?    Millaisia pahoinvointiongelmia on voitu ratkaista?

Minussa tahtoo olla neuvojan taipumuksia. Neuvoja tulee annettua liikaa ja useimmiten pyytämättä. Eivät onneksi maksa mitään.

torstai 6. lokakuuta 2016

Erään käsilaukun tarina


Olin kokoamassa KonMari-epidemian akuuttivaiheessa tavaraa Kierrätyskeskukseen vietäväksi.  Kierrätykseen viemiseen liittyy se, että pois viedyt tavarat unohtaa heti saman tien.

Nappasin kuitenkin käsilaukun pois kierrätyslaatikosta.  Laukulla on tarina.  Versace ei oikeastaan ole millään tavoin minun juttuni, siinä on yleensä liikaa kiiltäviä, isoja nappeja, solkia ja muuta metallia. Joskus 1990-luvun alkupuolella tarvitsin ajoittain työkäsilaukkua, johon mahtuisi A4.  Laukku ostettiin Singaporesta ja maksoi ihan liikaa.

Minusta vesipullojen alituinen kanniskelu on typerää ja erityisen typerää on Vichy-pullon kanniskelu käsilaukussa, jos on unohtanut korkin auki.  Nahkaan jäi ruma tahra.

En silti raskinut luopua laukusta, tahroineen kaikkineen.  Kävi näet niin, että eräänä iltana kaksi kohteliasta brittipoliisia ilmestyi ovellemme ja kysyi, olenko hukannut käsilaukuni. Minä siihen, että tietääkseni en, mutta menen keittiöön katsomaan. Yleensä heitin käsilaukun keittiön työpöydälle ikkunan alle. Eihän siellä mitään käsilaukkua ollut.

Oli käynyt näin, heti King Afred´s Statuen jälkeen  Eastgate Streetin varrella joku oli nähnyt ikkunastaan  rosvon näköisten nuorten miesten heittävän käsilaukun roskikseen ja juoksevan pois.  Valpas tarkkailija soitti poliisille.  Poliisiasema oli vain muutaman sadan metrin päässä. Poliisit nappasivat rosvot kiinni, ottivat heiltä pois lompakon ja luottokortit. Olivat vielä hakeneet käsilaukun roskista ja nyt pyysivät tarkistamaan, että kaikki oli tallella. 

Enhän minä nyt voi millään hylätä käsilaukkua, jolla on näin hyvä tarina.  Taidan ottaa sen huomennakin mukaan, kun menen koko päiväksi seminaariin kuulemaan luentoja harvinaisista perinnöllisistä sairauksista ja geenitutkimuksesta.  Tarvitsen mukaan muistiinpanovälineet.

 

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Elämän muutoksia

Monta muuttoa on tehtynä. Mutta itsensä kuljettaa aina mukanaan. Syksyisin on tapana tehdä suunnitelmia. Kesän jälkeen iltojen kuulaassa viileydessä ajatus kulkee raikkaammin. Viime viikkoina olemme tehneet pikkumuuttoja, siirretty tavaraa paikasta toiseen.  On pantu talteen tärkeimpiä ja viety edelleen kierrätettäväksi sellaista, jolle ei löydy tilaa. Vielä oli vinteillä edellisten muuttokuormien jäljiltä maailmaa kertäneitä tavaroita, joita ei enää aiota kantaa mukana.

Elämässä on paljon sellaista, mitä ei pitäisi kantaa mukana. Ensimmäsen kerran lähdin kotoa heti koulun loputtua, muuttokuormasta on tallella vielä kaksi esinettä.  Pikku-Sadulta saamani pannunalusta, ja yksi ruma Duralex-juomalasi.  Ruma lasi toki olisi joutanut roskiin. Se on pyörinyt keittiönkaapeissani jo kohta 50 vuotta ja se tuo mieleen ajan, kun lähdin maailmalle ja elämä oli edessä. Löysin vintistä Spoden Italian Blue -teekannun ja kuppeja. Niille on raivattava tilaa ja siksi taas jotain muuta lähtee kierrätykseen. Vaikka enhän minä teetä juo enkä tarjoile. Astiat ovat muisto yhdestä elämän vaiheesta Winchesterissä.

Nyt kellarikomeroon on tarvittu tilaa vauvansängylle, syöttötuolille ja turvaistuimelle. Taas on hyvä aika. Kodissakin tarvittasiin vielä yksi huone lisää.

Tytär ja vävy muuttivat Myanmariin. Se on aika kaukana.  Viimeksi Bhutanista palattuani kyllä päätin, että en enää ikinä lennä yli 6 tunnin lentoja.  Taitaa olla taas aika muuttaa ajatuksia. Ja ryhtyä suunnittelemaan Myanmarin-matkaa. Vieläkin on elämää edessä.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Muoti- ja säästövinkkejä Pariisista

En aivan ehtinyt Louis Vuitton kohdalla Champs Elyséellä tällätä kameraa ajoissa. Olen perheemme nuorisolta oppinut, miltä Pokèmonjahtaus näyttää. Oli nimittäin niin tyylikkäitä pukumiehiä kännykät tanassa, lisäksi vähän arkisemminkin pukeutunutta aikuista miestä samassa puuhassa.  Mahtoi olla oikein hyvä stoppi tai ultraharvinainen hahmo. Kuvassa enää jälkitilanne.

Tällä matkalla ehdimme lapsenlapsen ihastelun lisäksi enemmän tarkkailemaan ympäristöä ja istua kahvilassa ja katsella kesäisesti pukeutuneita pariisittaria. Käsilaukku on nyt pois muodista. Naisilla oli sen sijaan olallaan puuvillainen kierrätyskassi. Ei siis tarvitse lähteä Louis Vuittonille käsilaukkuosstoksille. Sieltä kannattaa näköjään hakea vain Pokemoneja. Heti säästyi ainakin tuhat euroa.

Tulikin käveltyä kilometrikaupalla.  Koska olin ilman karttaa liikkeellä, eksyttiin Louvren lähellä niin, että käveltiin kilometri ohi metropysäkistä, ihmeteltiin Pont Neufin sillan kaiteen lukkovuorta ja otettiin taksikyyti takaisin. Maksoi 10.70 €, onneksi tuli säästettyä Louis Vuittonilla niin paljon, että uskalsi törsätä pirssikyytiin.

Kotiin tultuamme tytär ja vävy tekivät erinomaisen maistuvaa spagetti bolognesen nyhtökaurasta ja halloumisalaatin. Ihan siis ollaan ajan hermolla. Jänö-kioskille en sentään aio lähteä. Saatan silti ladata Pokemonin, jos tulisi käveltyä enemmän...




Potkulautamiehen matkaraportti löytyy täältä