Naisjohtajan paikka keittiössä

Ranskassa opin uutta naisjohtajuudesta. Pariisissa kohutaan Joel Robuchonin  ravintolaketjun  naiskokista Champs Elysen ravintolassa.   Tyttäreni oli varannut pöydän tai oikeastaan paikan baaritiskiltä syntymäpäiväni kunniaksi.
Lounas oli yllätys - kulttuurishokki.  Keittiössä oli viitisentoista työntekijää.  Työtä tehtiin äärimmäisellä intensiteetillä, äänettömästi ja keskittyneesti. Kun chef ilmoitti: "5 hummerisalaattia", kuului yhteen ääneen rytmikäs: "qui chef".  Olihan se keittiö, mutta enemmän se oli performanssi. Jokainen tiesi täsmälleen tehtävänsä, annokset valmistuivat siististi, järjestelmällisesti, huolella.

Jokainen annos näytettiin chefille ennen asiakkaalle viemistä. Television mieskokit räyhäävät ja  kiroilevat, sotkuakin syntyy. Rauhallista, eleetöntä, kaikki vain sujui, johtaminen tapahtui katsekontaktilla.  Oli aistittavissa, miten kaikki oli hallinnassa. Siinäpä johtamisen mallia - miehillekin opittavaksi.

Ruoka siis oli hyvää, todella hyvää.  Ehkä parasta ikinä.  Hinta-laatusuhdekin oli kohdillaan. Suosittelen opintomatkaa.  Kaupan päälle siis tulee loistava ateria.

En ollut ennen ajatellutkaan, että chef tarkoittaa johtajaa, muillakin kielillä. Suomessa kokki on ikäänkuin keittiötyöläinen.  Chef tarkoittaa johtajaa, näköjään myös kiistatonta auktoriteettia.

Näin Minna Canthin päivänä, eikös olekin ihmeellistä, että pitää kummastella, että keittiössä on nainen johtajana?

Päätin vaihtaa vuodenaikaa ja osoitetta

Tammikuuhan kestää aina sen kaksi kuukautta.  Ihan riippumatta siitä, oletko Singaporessa, Roomassa tai Kittilässä. Winchesterin katedraalin portin pielessä on joku vuosisatoja vanha puu, johon tulee joskus jo tammikuun lopulla tuoksuvat kukat. Siitä tiesi talven olevan takana. Voi, miten ikävöinkään Winchesteriä aina näin talven taittumista odotellessa. Ehkä asuisimme siellä suuren osan vuotta vieläkin, ellei tämä sairaus olisi tullut väliin.

Päätimme palata koti-Suomeen. Oli se varmaan viisasta. Hyvähän täällä, poikettiin sen jälkeen viisi vuotta Lapissakin. Helsingin tammikuisessa vesisateessa myös Kittilään on ikävä. On vaan liian saamaton lähtemään. Norwegianilla alle sata euroa ja Finskilläkin vain vähän yli.

Helmikuussa on ystävänpäivä. En aio juhlia merkkipäivää.  Ystävä voi olla muinakin päivinä.  Tänä vuonna muistankin ystäviäni sähköpostilla.  On ollut varsin viheliäistä vanhan welho-sähköpostin kanssa.  DNA:ssa suoraan sanoivat, että suosittelevat siirtymistä g-mailiin.  Niinpä teinkin. Aivan uskomattoman moneen paikkaan ihminen on kirjautunut sähköpostiosoitteella. On kulunut aikaa ja hermoja kun etsinyt kahdonneita salasanoja, palautellut niitä, kirjautunut uudella osoitteella tallentanut, tehnyt uusia mukamas helppomuistettavia mutta vaikeasti hakkeroitavia salasanoja. Loppuvaiheessa sitten laitan ystäville viestiä osoitteenmuutoksesta.  Jätän iloiset hyvästit welhon huonolle sähköpostille ja miljoonille roskapostittajille.

Panin pisten talvelle ja toin kevätesikot terassille.  Ihan hyvin ne pärjäävät räntäsateessakin. Kevät ei ole vuodenaika.  Se on asenne.

Panin Trumpin boikottiin

Maailmatilanne vähän huolestuttaa. Naapurimme Putin alkaa vaikuttaa jo ihan harmittomalta veikolta.  Ottamatta kantaa Venäjä-pakotteisiin ja niiden tehoon ylipäätään, olen tästä päivästä lähtien alkanut boikotoida kaikkea amerikkalaista. Vaikka Trump onneksi on kaukana, hänellä on näpeissään suuri ja mahtava liittovaltio, joka sekin voi natista liitoksistaan.

Venäläistuotteita ei juuri Arabianrannan kauppojen hyllyillä näy. Amerikkalaistuotteita kyllä tunkee tajuntaan koko ajan. Kirjoitan tätä tekstiä Googlen bloggeriin, koneellani on maksettu Microsoft Office, päivittäin käyn Facebookissa. Äidin, lasten ja lastenlasten kanssa jutellaan Skypessä. 

Twitteriä en viime aikoina ole viitsinyt vilkaistakaan: Donald Trump saastutti sen. Tietokoneviruksia pahempaa saastaa. Maailman mahtavin roskapostittaja mennen tullen.

Huolestuttavaa tässä on se, että USA:lla on vaikutusvaltaa internetissä.  Tällä menolla Trumpin tuunattu totuus on pian ainoa tieto, joka liikkuu vapaasti. Hänellä on kivoja firmoja, CIA, NSA ja mitä näitä nyt onkaan.

Seuraavaksi laitan postia pankkiin varainhoitajalle. Tekisiköhän Warren Buffet saman, jos kauniisti pyytää?

Hei pankkiiri, 
Vakaan harkinnan jälkeen olen eettisistä syistä tullut tulokseen, etteä en halua omistaa mitään amerikkalaista niin kauan kun Donald Trump on siellä vallassa. Myykää kaikki.
Samsungista neuvoisin: "vahva osta".   Se on nyt halpaa, mutta nousee ennen pitkää ja hymiö perään.

Terveisin
Satu

Microsoft Office Homen vuosimaksu tulee maksuun.  En nyt vielä vaihda ohjelmaa, mutta laitan meiliä:

Bill hyvä,
Firmasi on tähän asti ollut ansiokkaasti mukana maapallon ilmaston suojelussa. Panen sinut  tarkkailulistalle. Jos menet noihin Donaldin juttuihin mukaan, niin varmasti en uusi tilausta enää ensi vuonna. Ja Surfacekin taitaa seuraavaksi vaihtua Samsungiin. Mutta jos osoitat ryhdikkyyttä, asiakkuuteni säilyy.
with love
Satu

Ja näitä voisi rustata enemmänkin.  Paitsi että ennen jäävuoret sulaa kuin iPhoneista luovutaan.  Pitää tarkistaa tyttäreltä, mitä se vaatisi.

Enä jos muutama miljardi muutakin tekisi saman? Tai ainakin pari miljardia niistä, joilla on varaa ostaa jotain. Jos nyt kykaan uskaltaa: narsistit voivat olla vaarallinen ärsytettynä - varsinkin sellaiset, joilla on atomipommi.

Monessa roolissa yhtä aikaa

Messukeskuksen Lääkäri2017-tapahtumassa oli paljon tuttuja. Olin kirjailija, potilas, asiantuntija, yhteistyökumppani ja välillä myös järjestöjyrä.

Jännitin etukäteen ihan kauheasti.  Istuin kuulijana keskiviikkona pari sessiota läpi harjoittelumielessä. Olipa hienoja slidekuvituksia videonpätkineen ja vaikka mitä. No, minä olin lähettänyt vaatimattomat (toki ihan tyylikkäät) PowerPointit apunörtin avustuksella etukäteen.

Näköjään kaikki aloittivat sidonnaisuuksien julistamisella.  Osasin sitten itsekin kertoa, Duodecim julkaissut kirjoja, kirjoitan kolumneja Lääkäriliiton kustantamaan verkkojulkaisuun. Mutta eipä noista kumpikaan ole yrittänyt sensuroida sanomisiani.  Toistaiseksi on kaikki kelvannut.

Oli mukavaa nähdä tuttuja Duodecimista, kohteliaasti kysyivät, onko uusia kirjoja odotettavissa. Tuntuihan se mukavalta.  Paitsi että kirjojen kustantaminen on jäämässä historiaan.  Olisi kuulemma ilmassa tilausta aiheesta "hoitosuhde digimurroksessa tms.". Enpä taida enää jaksaa.  Kuinka sitä sanotaankaan - tärkeintä on tulla huomatuksi.

Luento meni kuulijoiden ilmeistä ja aplodeista tulkiten oikein hyvin. Sen jälkeen olin väsynyt kuin maratonin juossut.  Paitsi etten ole koskaan maratonia juossut. Niinpä vertaus on huono.

Yksi asia johti toiseen ja löysin itseni toisenkin kerran käyttämässä (etukäteen pyydetyn) puheenvuoron harvinaisten sairauksien sessiossa. Hyvinhän sekin meni.  Monin kerroin vaikeampaa, koska aihe liittyi edustamaani yhdistykseen.

Pitää siis tehdä roolitus selväksi.  Minä olen minä. Sairaan hyvä potilas on sitä, mtä minä potilaana ja yksityishenkilönä ajattelen sotesta ja sen sellaisesta.  Ja sitten jos olen pyydettynä edustamassa yhdistystä, sanon sellaista, mitä kuvittelisin yhdistyksenkin ajattelevan. Ehkäpä latelisin diplomaattisesti ympäripyöreitä latteuksia.  Pitänee opetella.

Haikeat loppiaishyvästelyt

94-vuotias Inkeri-äiti soitti aamuseitsemältä loppiaisaamuna: Joko olette matkalla? Olimmehan luvanneet tulla käymään. Äiti oli joutunut sairaalaan viikko sitten.  Parkanon terveyskeskuksen vuodeosasto oli täynnä, niinpä oli edessä yli kahden tunnin ambulanssimatka Jämsään Pihjalalinnan sairaalaan. Ei sielläkään ollut tilaa, yö päivystyksessä ja seuraavana päivänä ambulannssilla takaisin Parkanon Sairaalaan.  Rankka reissu sen ikäisellä korkeassa kuumeessa.

Tästäkin oli selvitty ja vointi oli kohenemassa loppiaisena.  Kun puolelta päivin pääsimme perille sairaalaan, äiti seisoi oven suussa käytävän päässä.  Hän odotti niin kovasti. Voi miten hauraaksi äiti oli muuttunut. Levollisesti hän kertoi, että oli valmis lähtöön, mutta ei vielä ollut aika.

Vaihdoimme kuulumiset, näytin kännykältä WhatsApp-videotervehdyksen tyttäreltä. Tour de Skin vaiheita selostin, eihän sairaalassa ole Eurosportia.  Kaisa Mäkäräisen ampumakuntoa pohdittiin. Toisaalta äiti ei tiennyt, mikä päivä oli, tai lastenlasten nimiä. Ja jonain toisena päivänä taas muistaa.

Kohta äiti ryhtyi jo huolehtimaan meille matkaan lähtöä. "Ettei tarvitse koko matkaa pimeässä ajaa". Aurinko oli puolen kolmen tietämissä jo taivaan rannassa. Sydäntalven pakkaspäivä teki pimeän tuloa kaksi tuntia. Taivaanrantaan maalautui pastellivärien koko paletti vaihdellen vaaleanpunaisen ja lilan kautta oranssiin.

En itkenyt, kun äitiä hyvästelin.  Itkin vasta autossa kotimatkalla. Kuinka hän oli odottanut. Ja miten monta haurasta vanhusta tänäänkin jossain päin Suomea odottaa kävijää. Kunpa asuisi lähempänä.

Kotiin palattuamme puhuimme pitkän Skype-puhelun Myanmariin tyttärelle.  Ei voi olla läsnä, mutta on onnellista tietää, että rakkaus ylettyy maapallon toiselle puolelle.

P.S. Kannattaa katsoa Yle Areenasta Ulkolinja: Myanmarin tie demokratiaan.  Siinä kerrotaan perustuslakiuudistuksesta. Jos Jumala suo ja elää saadaan, myöhemmin tänä vuonna paikan päälle katsomaan.

Söin tänään joulutähden, sanoi lapseni

Säikähdin turhaan, ei syöty joulutähteä. Pienen tarkennuksen jälkeen selvisi, että syödyksi tuli joulutorttu.  Lapsi on aikuinen ja muuttanut Suomesta pois vuonna 1992.

Meillä vietettiin joulua toissapäivänä. Suosittelenkin viettämään joulua sellaisena päivänä, joka parhaiten sopii aikatauluun.  Vietimme joulua myös viikko sitten. Kuopuksella oli työmatka tänne ihan kulmille Tukholmaan ja hän enti poikkeamaan kotona Helsingissä.

Vanhempi tytär taas oli järjestänyt itselleen työmatkan Helsinkiin, Aalto yliopistoon.  Edelleenkään en ymmärrä, miksi se on Aalto yliopisto.  Helsingin yliopisto olisi maailmalla paljon parempi nimi.  Olisi vähemmän selittämistä. Ylen urheilutoimittaja ihmetteli, että Usain Bolt ei tiennyt Paavo Nurmea.  Niinpä.   

On ollut oikein mukavat kaksi joulua. Joulutähti on syöty, pieni joulukuusi on varistanut neulasensa ja vietiin muovipussissa terassille odottamaan kierrätyslavan saapumista pihalle. Lapsenlapsen kanssa on käyty katsomassa Tatu ja Patu-leffa, pompittu Leikkiluolassa, tehty lumiukkoja ja avattu Suomen-joululahjat.  Hänellä on vielä ranskalaisjoulu odottamassa.

Syömme jouluna luultavasti confit du canardin, jonka saimme joululahjaksi. Potkulautamies saa hakea Hakaniemen hallista hyvät valkosipuliperunat, Alkosta Chateauneuf-du Pape-pullon. Meillä on ollut oikein hienot joulut ja 24.12. meillä on toisenlainen joulu.  Saa nähdä, tuntuuko haikealta. Ehkä me aamulla keitämme riisipuuron ja kuuntelemme joulurauhan julistamisen.  Nämä perinteet jäivät odottamaan kolmatta joulua. Koska kaikki pakolliset jouluruuat on jo hoidettu alta pois, saan tämä vuonna ehkä  vihdoinkin laittaa jouluhauen.

Hyvää Joulua, viettäkääpä sitä itsellenne parhaiten sopivana päivänä. Miksei vaikka Juhannuksena.

Isänmaa ja äidinkieli

Itsenäisyyspäivän juhlintaan meillä on ystäväperheen kanssa jo kehittynyt traditio:  Radion Sinfoniaorkesterin Itsenäisyyspäivän konsertti. Sibeliusta se on yleensä ollut ja lopuksi Finlandiasta joku versio. Silloin aina itkettää. Kyllä siellä vanhemmasta ikäluokasta joku muukin pyyhkäisee silmäkulmastaan kyyneleen.  Konsertin jälkeen juodaan samppanjaa ja syödään jotain hyvää. Vuoroin vieraissa, tänä vuonna meillä.

Sitten katsotaan yhdessä linnan juhlat. Me rouvat kauhistelemme epäonnistuneita asuja ja herrat: "Mitä ihmettä tuokin siellä tekee?"  Mutta ennen kuin pääsemme tähän, aluksi tulevat sisään sotaveteraanit. Sitä en voi itkemättä katsoa. Ajattelen isääni. Mitähän ujo maalaispoika ajatteli 17-vuotiaana lähtiessään talvisotaan vapaaehtoisena?  Mitkä olivat isoäitini ajatukset päästäessään poikansa lähtemään rintamalle? Entä äitini 18-vuotiaana  lukiolaisena ilmavalvontalottana Äänisellä? Itsenäisyyspäivänä heitä ajattelen pitkin päivää.

Itsenäisyyspäivänä myös annan anteeksi niitä kipeitä asioita, joita en vielä kotona asuessani ymmärtänyt. Eihän niistä asioista puhuttu. Ne vaiettiin. Vasta nyt käsitän, kuinka pitkään sota vaikutti. Nyt sotaveteraaneja jo arvostetaan, He astuvat ensimmäisenä sisään Linnan juhliin.

Kun 50 vuotta sitten lapsena katsoin Linnan juhlia, mukana oli ensimmäisen maailmansodan veteraaneja. He olivat hirvittävän vanhoja ja historia tuntui niin etäiseltä. Mitähän nykyään lapset ajattelevat veteraaneista? Mitä kerron Eleonorille hänen isoisoisistään? Voiko sotaa pyyhkiä pois ihmisen elämänhistoriasta ja kertoisi vain mukavat asiat? Mutta vielä Linnan juhliin tulee veteraaneja, mitä lapsille heistä kerrotaan.  Enpä tiedä.

Kiitos isä, isänmaasta. Sekin jäi aikanaan sanomatta.