Tuli pannukakku

Olen jo pitkään suunnitellut, että pitäisi opetella paistamaan lättyjä.  Tämä liittyy vanhenemiseen. Kuten aina sunnuntaisin, muistan äitiä. Vuosikymmeniä soittelimme sunnuntaisin puolelta päivin. Yritän vaalia hyviä perinteitä.

Hyvä perinne on ollut, että mummin kuuluu paistaa lättyjä, jos lapsenlapsia tulee käymään. En ole tainnut ikinä lättyjä paistaa, joten oli korkea aika opetella. Aika pahoja niistä tuli. Pitää treenata enemmän. Ajoitus taitaa olla tärkeää. Huomasin yhdessä vaiheessa, että lättytaikina kuplii mukavasti.  Taitaa tulla kuohkeita lättyjä. Kun kun aloitin paistamisen, se olikin jo ihan lirua.    Jotkut lätyt paloivat, toiset jäivät keskeltä taikinaiseksi.  Kuvassa ensimmäinen harjoituserä. 

Eikös olekin kummallista, miten päivä päivältä enemmän muistuttaa äitiään, vaikka on kuinka ajatellut, että ei. Nyt kun äitiä ei enää ole, tuleekin tarpeelliseksi tehdä jotain samalla tavoin. Niin kuin nämä lätyt. Lätynpaisto onkin surutyötä.

Kunta ei voi rakastaa, siihen tarvitaan ihmistä

Olin mukana järjestämässä seminaaria harvinaisista geenipoikkeamista yhdessä Norio-keskuksen kanssa. Kylläpä onnistuimme hyvin. Omia tekemisiään on vaikea arvioida puolueettomasti, mutta niin paljon tuli kiitosta sekä potilaiden että ammattilaisten taholta, että pakkohan tämä on uskoa.

Tavallisesti kirjoittelen potilasasioita toiseen blogiini Sairaan hyvä potilas siellä muutun potilas- ja terveydenhuoltoaktivistiksi kun taas tavis Satu Salosena haluan pitäytyä omassa arkisessa elämänmenossa.  Satu Salosena onkin aika helppo olla, kun Satu Salosia löytyy Helsingin numerotiedostelusta 87 kappaletta, niin on mistä valita.

Monessa yhdistyksessä olen ehtinyt elämäni varrella vaikuttamaan. Nyt lupaan, että enää en aio tähän maahan enää yhtään uutta yhdistystä olla perustamassa.  Mutta olen niin iloinen, että vielä tässä jaksoin vähän olla käynnistämässä toimintaa.

Suomen Ultraharvinaiset on osoittautunut tarpeelliseksi. Se on hieno yhdistys, kannattaa käydä verkkosivuilla ja Facebookissakin siitä sopisi tykätä.

Minulle yhdistystoiminta on vähän kuin velan takaisin maksua.  Koska olen saanut olla niin onnekas, saanut hyvää hoitoa monimutkaisissa asioissa, yritän olla pieneltä osaltani vaikuttamassa siihen, että kummallisia ja hyvin harvinaisia sairauksia sairastavat tulisivat hyvin ymmärretyiksi ja hoidetuiksi kaikkialla Suomessa.

En kuvittelekaan, että tämä pieni yhdistyksemme suuria ihmeitä saisi aikaan.  Sen sijaan voimme saada pieniä ihmeitä aikaiseksi. Kuten eilisen seminaarin, josta lähti kotiin 50 iloista, päiväänsä tyytyväistä, uutta oppinutta, kokemuksia jakanutta ja voimaantunutta osallistujaa.  Ja ehkä näistä pienistä ihmeistä versoaa uusia ihmeitä, joista on apua monelle. Parhaamme yritetään ja katsotaan, mihin se riittää.

Suomessa on erinomaisen korkealaatuista terveydenhuoltoa, huippuosaamista, suuria ja kauniita järjestöjä, mutta potilasta ymmärtää parhaiten vain toinen potilas, jonka kanssa voi jakaa kokemuksiaan ja tulla kuulluksi.  Siihen tarvitaan vapaaehtoista.  Olli Valtosta siteeraten: Kunta ei voi rakastaa, siihen tarvitaan ihmistä.

Neljännesvuosisata sitten muutimme Winchesteriin

Facebook muistuttaa nykyisin, mitä tapahtui vuosi, kaksi tai viisi vuotta sitten.  Mitä teit neljännesvuosisata sitten? Neljännesvuosisata sitten perheemme oli maahanmuuttaja. Lähdettiin Englantiin tekemään töitä, kansainvälistyvän yrityksemme kasvaessa.  Suomi ei vielä ollut EU:ssa. Siinä vaiheessa kun muuttaa, ei tule ajatelleeksi, miten se vaikuttaa lasten tulevaisuuteen.  Muuttaessamme emme oikeastaan ajatelleet, miten pitkään Englannissa ja Winchesterissä asumme.

Winchesteriin päädyimme, sillä kysyimme Robertilta, mikä paikkakunta olisi sopivasti toimiston ja Heathrow'n ulottuvilla.  Robert sanoi, että Englannin paras maakunta (county) on Hampshire ja Hampshiren paras kaupunki on Winchester ja siellä on seutukunnan parhaat koulut. Siispä sinne.

Onnistunut valinta.  Tytärten koulu oli hyvä, he saivat lukion päätteeksi huipputulokset ja pääsivät suoraan haluamaansa yliopistoon. Kun vanhempi tytär valmistui maisteriksi, yliopistolla oli cocktail-tilaisuus (suolapähkinöitä ja taskulämmintä valkoviiniä).  Professorit avasivat keskustelun: "Olette varmaan Mr. and Mrs. Salonen".  Halusivat tavata, koska tyttärellä oli sinä vuonna parhaat koetulokset "advanced quantum physicsistä". Olimme me niin ylpeitä. 

Huippukoulu ei ole se, joka on vaativin.  Huippukoulu on se, joka löytää lapsen potentiaalin. Oikeastaan koulu oli se, joka päätti, mitkä neljä ainetta lukiossa valitaan. Olisin halunnut vähän enemmän yleissivistystä, historiaa, uskontoa tai politiikkaa. Koulun opettajat eivät sallineet matematiikan ja fysiikan pois jättämistä. Nyt lapsella on Ranskassa professorin pätevyys. Shanghai rankingissa Paris Sud on Euroopan toiseksi paras yliopisto fysiikassa.  Siellä muuten on kaksi suomalaisnaista professoreina.

Rauhannobelisti Aung San Suu Kyin kuva poistettiin Oxfordissa tiedekunnan aulasta. Hän opiskeli siellä politiikkaa, filosofiaa ja taloustieteitä - niin myös kuten kuopuksemme.  Nyt kuopus on Myanmarissa auttamassa perustuslain valmistelua. Olemme niin ylpeitä, vaikka tehtävä on mitä vaikein. 

Englannissa asuminen oli hyvä kokemus.  Ehkä olisimme jääneet sinne, jos olisin pysynyt terveenä. On hyvä voida sairastaa omalla äidinkielellään.  Ja ainakin julkinen sairaanhoito Suomessa on niin korkeatasoista, että tänne ehkä paluumuutetaan vasta vanhoina vaivaisina. Ja matkustetaan maailmalla lapsia tervehtimässä niin kauan kuin jaksetaan.


Tosin kansainvälistymisen maksetaan hintaa sillä, että ulkomailla parhaissakaan kouluissa tai yliopistoissa ei opeteta ruotsia, joka Suomen kansalaiselta edellytetään.  Vientiä edistettiin ja kansainvälistyttiin.  Hyvä niin, mutta lapset jäivät maailmalle. Onneksi hyvin koulutettuina kelpaavat virkoihin monissa maailman maissa, joissa riittää hyvä kielitaito ilman pakkoruotsia.

Ruotsin kielen taito on hyvin tärkeää, mutta pitäisi arvostaa myös sitä, että suomen lisäksi osaa suomen lisäksi täydellistä ranskaa ja englantia pakkoruotsin sijaan.  On virkoja, joihin ulkomaalaiset voivat hakea, ei tarvitse osata suomea tai ruotsia.  Mutta jos ei ole luopunut suomen kansalaisuudestaan, tarvitaan todistus ruotsin kielen taidosta.

Näyttää siltä, että useimpien ulkomailla asuneiden perheiden lapset jäävät maailmalle. Voitaisiinko ajatella, että tasa-arvoon vedoten ulkomailla opiskelleita Suomen kansalaisia kohdeltaisiin samalla tavoin kuin vieraan maan passilla virkaa hakenutta. 

Tuossa Winchesterin katedraalin kulmalla asuttiin ja katedraalin kellonsoittoa kuunneltiin. Haikeana muistelen. 

Pitäisikö lukea Fifty Shades vai matkustaa Burmaan?

Lukupiirissä oli jo valittu ensi kuun kirja, kun eräs meistä harmaantuneiden vanhimmista pohdiskeli, pitäisikö lukea Fifty Shades of Grey - ennen kuin kuolee.  Meidän hiuksissamme oli aika monta harmaan sävyä.  Epäilemättä se on roskakirja, mutta mikä siinä on, kun sitä niin valtavasti luetaan.  Eräs meistä lupasi vähän paneutua aiheeseen. Jääkö jokin tärkeä ilmiö kokematta.

Tässä iässä monet jo tekevät listoja: 100 asiaa, jotka on ehdittävä ennen kuolemaa ja sen sellaista.   En ole aloittanut, mutta ehkäpä olisi syytä.  Entistä useampi asia elämässä alkaa olla sellainen, että ei enää jaksaisi. Mitäpä tästä opimme, tartu hetkeen.  Vanhana on jo liian myöhäistä.

Toivottavasti tästä kuntoudun, että jaksan vielä Burman (nyk. Myanmar) matkan.  Kun nuorena luin Somerset Maughamin kirjat kirjaimellisesti puhki, en osannut kuvitellakaan, että niin monen novellin ja romaanin tapahtumapaikat ehtisin nähdä.  Burma, Rangoon ja Mandalay puuttuvat listalta.  Paitsi että en siellä Maughamin takia kävisi, vaan rakkaan tyttäreni ja vävyn takia. Ehkäpä otan Burman  suunnitelmiin, jos verisuonistenttini selviää jälkitarkastuksesta.

Ikinä ei tiedä, mistä voi haaveilla.  Alle 20-vuotiaana istuin iltaisin kirjastossa ja kuuntelin läpi tärkeimmät oopperat ja sinfoniat.  Olihan sanottu, että kuuroudun alle 40-vuotiaana.  Ajattelin, että kuuluu yleissivistykseen kuunnella nämä.  Eikä olisi arvannut, että liki 50 vuoden kuluttua minulla on kausikortti Musiikkitalon ja kuulen vielä aika paljon, sillä lääkärit oppivat tällä välin kuulonparannusleikkauksien tekemisen.

Ehkäpä voinkin vielä matkustaa Burmaan, mutta en taida jaksaa lukea Fifty Shades of Grey.  Paitsi että nyt on meneillään Duodecimin Kiehtovat Geenit ja sen lukeminen on ehdottomasti yksi niistä sadasta asiasta, joka kannattaa tehdä ennen kuolemaa.
 

Yhteensattumia puutarhapalstalla

Kesän ja syksyn taitoskohta on kuin elämänmurros. Sunnuntaikävelyllä kuljeskelen usein puutarhapalstoilla. Kaikki palstat ovat erilaisia, joissain on pelkästään kukkia, joku toinen kasvattaa lanttuja, nauriita ja punajuuria. Jollain palstalla rikkaruohot ovat ottaneet vallan.

Ihailin palstaa, joka oli kuin tilataideteos, harmoninen, hyvinvoiva, huolehdittu - mitä luultavimmin myös rakastettu. Tein tilaa ohikulkevalle naiselle ja sanoin ihailevani palstaa, ikään kuin selityksenä, että en ole varkaissa.  Korkeintaan kuvaan tuoreita kukkia syntymäpäiväonnitteluihin. Hän pysähtyi ja sanoin, että on kiinnostavaa tehdä analyysiä siitä, millainen ihminen palstaa viljelee.Kuvaako palsta puutarhurin persoonaa.

Hän naurahti ja kertoi olevansa psykoanalyytikko ja kutsui arvioimaan omaa palstaansa.  Oli tasapainoiset ja kauniit värit, rikkaruohoja sopivassa suhteessa, sallivasti ja elämänoloisesti.

Tovin yhdessä filosofoimme. Palsta tarvitsee ravintoa, huolenpitoa, valoa. Mustaviinimarjat oli pitänyt hävittää, niihin oli tullut kasvitauti.  Totesi naapurin rehottavien puskien tuottavan valtavasti satoa runsaalla lannoituksella. Ehkä niin, minusta se oli hoidetuista palstoista rumin.

Ympäristökin vaikuttaa, sataa, tuulee tai kuivuus näännyttää. Tuuli voi tuoda voikukan siemenen. Rikkaruoho on hyvä kitkeä ajoissa, ennen kuin se juurtuu syvälle. Ja yllättävästi vuosien jälkeen syvältä maasta nousee uudestaan jotain jo hävinneeksi luultua.

Olipa mukava jutella. Kohteliaasti häntä kiittelin ja arvelinkin hänen olevan oikein hyvä psykoanalyytikko. Ehkä olin vähän oikeassa.  Puutarhapalstan ja mielen hoitamisella taitaa olla aika paljon yhteistä.

 

Keihäsfinaalissa tuli äitiä ikävä

Kuuteenkymmeneen vuoteen oli ensimmäiset arvokisat, joiden keihäsvalintoja ei Inkeri-äidin kanssa etukäteen spekuloitu.  Tänä vuonna ei siinäkään olisi ollut spekulointia.  Sunnuntaisin puolen päivän aikaan on jo pitkään ollut tapana soitella, sittemmin Skypetellä perheen kanssa eri puolille maailmaa.
Äidin kanssa käytiin läpi urheilu-uutiset, Formula-päivinä paalupaikat ja arviot siitä, kuinka kisa etenee. Puhuttiin me toki muutakin, mutta urheilu oli osa sunnuntaitraditiota.  Äidin kanssa kun olimme toisaalta ei osattu niitä näitä jaaritella, jos ei ollut asiaa. Urheilu oli asiaa.

Aivotutkijat ovat aivan tieteellisin metodein todentaneet, että penkkiurheilu on oikean urheilun jälkeen toiseksi parasta kuntoilua ikäihmisille. Tärkeintä on olla kiinnostunut ja innostunut jostain - jostain muusta kuin omasta navasta.

Lontoon MM-kisat on ollut sopiva paikka surutyölle. En ole ehtinyt äidin poismenoa paljon ajatella. Nyt urheilun myötä tulee mieleen, mitähän äiti olisi tuostakin sanonut. Olisimme myötäeläneet Usain Boltin loukkaantumista.  Pitkämäki heitti niin hyvin kuin osasi.  Muut vaan olivat parempia. Ja niin komeita poikia, olisi äiti lisännyt.

Ystäviä ja varaosia

Kittilässä istahdin pitkästä aikaa vanhan työpöytäni ääreen. Onkin ollut ikävä HP TouchSmartia, jossa on vanhalle ihmiselle selkeä näyttö ja hyvät näppikset.  Näppikset ovat jo toiset, yhden naputtelin hajalle.  Mutta onhan minuunkin asennettu varaosia. Tässä on pari kirjaa saatu aikaiseksi.  Kone on kuin vanha ystävä, voi miten onkin ollut ikävä.  Pitäisikö ottaa mukaa Helsinkiin, vieläkö tämä jaksaisi kanssani ahertaa?  Jos vaikka innostuisi kirjoittamaan. On se kummallista, miten joihinkin esineisiin voi kiintyä.

Lauantaina oli luultavasti ensimmäinen kerta tällä vuosituhannella, kun pelasin täyden kierroksen golfia, kaikki 18 reikää.  Kittilän Ihmisten hyväntekeväisyyskilpailu on hieno tapahtuma. Hotelli Panoramassa oli K65-tanssiaiset sen jälkeen. Joukkueemme oli viimeistä edellinen.

Olipa ihana tavata vanhoja ystäviä.   Kirjaimellisesti vanhoja.  Kuvassa olen orkesterin viulistin, Vieno Nikkisen kanssa.  Hän on 90. Eipä haittaa ikä soittoa. Yhden valssinkin tanssin, Krigsholmin Maunon  kanssa. Hän on 93 vuotta. ja niin hyvä tanssimaan, käy vieläkin pari kertaa viikossa tanssimassa Levihotellissa.  Aina se kuntosalin voittaa. Monta muutakin rakasta vanhaa ja hieman nuorempaakin ystävää tuli halattua parin vuoden tauon jälkeen.

Ensi viikolla luovumme yhdestä vanhasta ystävästä, Volvo 850 GLT vuosimalli 1993 menee huomenna vaihtoon ja tilalle tulee uusi pieni Peugeot. Peruutustutka on vanhuksille tärkeä lisävaruste.  Ja kyllähän ikä jo painaa Volvoakin, varaosia on siinäkin.  Vaan ei ensimmäistäkään ruostepilkkua.  Ennen vanhaan tehtiin kestäviä autoja.

Ystäviä halailtiin myös golfklubilla.  Kerroimme auton vaihdosta. Miten ollakaan, Volvo sai Kittilästä uuden kodin. Eihän niin hyvin pidettyä ja rakastettua autoyksilöä voi ihan minne tahansa luovuttaa.

Aamulla ajelimme Veholle uutta Peugeotiamme hakemaan. Tuli puhelu.  Automyyjä soitti ja kertoi Vehon sählänneen jotenkin, että auto onkin Tampereella ja se pitää sieltä kuljettaa, luovutushuoltaa ja pestä. Kyllä niin harmittaa, Ella tulee Pariisista huomenna illalla ja ihan häntä ajatellen ranskalaismerkkiin oli päädytty.