Hiekkalaatikkokaveria tai naapuriapua

Töölössä asuva ystäväni kertoi Facebookissa olleensa noroviruksesta niin sairas, ettei jaksanut edes roskapussia viedä, saati sitten kaupassa käydä ruokaa ostamassa. Hän kertoi asuneensa 30 vuotta samassa talossa, eikä tunne ketään naapuria niin hyvin, että voisi apua pyytää.  Sanoi, että talossa asuu niin paljon nuoria ja kiireisiä ihmisiä, etteivät he ehdi.

Ajattelin, että hyvänen aika, jos minun naapurillani olisi samanlainen tilanne, ilomielin vähän auttaisin. Näköjään naapureihin tututuminen vie aikaa.  Minulla kun on kaiken lisäksi tämä prosopagnosia, eli kasvojen tunnistamisen vaikeus.  En siis välttämättä opi helposti tunnistamaan saman talon asukkaita. Varmuuden vuoksi sanon päivää kaikille.

On ollut harkinnan alla Facebook-ryhmän perustaminen ja erään eläkeläisnaapurin kanssa jo niin sovittiinkin, mutta ei saatu aikaiseksi.  Yhtenä iltana tulimme samassa ratikasa vähän nuoremman naapurin kanssa ja panimme tuumasta toimeen. Laitoimme lapun alakerran ilmoitustaululle.

Voi miten viisaita, iloisia ja mukavia nuoria ihmisiä tässä talossa asuukaan!  Ei tässä vielä mitään ihmeitä ole ehditty, toistakymmentä asukasta on liittynyt ryhmään parissa päivässä.

Kun Eleonor tulee Pariisista mummulaan, voin kysyä hiekkalaatikolle leikkikaveria.  Pyöräkellarissa minulla on vuosia ollut fillari seisomassa.  Voisin sitä lainata, jos joku tarvitsee.  Innokkaana mummina voisin joskus olla tunnin tai pari lapsenvahtina, jos tulee äkillinen tilanne. (Oma lapsenlapsi asuu niin kaukana) Tai jos joku on sairaana, puolisoni  Potkulautamies olisi oikea henkilö auttamaan.

Saattaa olla, että kun älytelevisioni ylittää älyni rajat, joku nuorempi naapuri voisi kahdessa minuutissa kertoa, mitä väärää nappulaa olen mennyt painamaan.

Tai voidaan pohtia talon yhteisiä asioita, jakaa talon pihan kesäkukkien kasteluvuorot. Tai jos pidän juhlat ja metelöin tai remontoin, voin varoitella etukäteen.

Arabianranta on kyllä hieman toisenlainen asuntoalue.  Ehkä se nyt vaan on niin, että tänne muuttaa vähän mukavampia ihmisiä.

Soon Moro, ystäviä tarvitaan muutenkin kuin hädässä

Nyt on alkanut yksinäisen vanhuuden ehkäisykampanja. Aivan aidosti toivon, ettei minua tarvitse pakkopullana virkatyönä käydä tervehtimässä, kun olen vanha ja yksin.  Yritän huolehtia siitä, että vielä olisi ystäviä jäljellä.  Se tietysti edellyttää sitä, että ystäviin pitää yhteyttä ja tapaa heitä.

Hyvä tapa bongata mahdollisia ystäviä on viikonvaihteessa Stockmannin Herkkuosasto. Sinne voi istahtaa samppanjabaariin, eikä aikaakaan kun osuu kohdalle joku mukava ihminen, jota et ole tavannut 30 vuoteen.  Eipä siinä sitten muuta kuin halaukset ja heti saman tien sopimaan, milloin mennään yhdessä drinkille, kahville ja syömään.  Näin vanhana ei enää kotona jaksa samalla tavoin kokata.

Niinpä kalenteri on ihanasti täynnä vanhojen ystävien tapaamisia.  Tässä iässä ei enää voi pitää tapaamisten välillä 20 vuoden taukoja. Huomenna lounastamme taas yhdessä kahden parhaan kansakoulukaverini kanssa.  Saran kanssa löysimme Facebookin kautta toisemme yli 50 vuoden tauon jälkeen.

Kävin Tampereella puhumassa vanhassa kirjastotalossa Tampereen Kansalliset Seniorit ry:n tilaisuudessa.  Olikin todella mukava ja kiinnostunut yleisö.  Aiheena potilas-lääkäri vuorovaikutus, hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus.  Kuten kaikilla kiertävillä kirjailijapuhujilla, minullakin oli muutama kirja mukana, mutta loppuivat kesken jo kättelyssä.  Lupasin selvittää blogiini, vieläkö niitä jostain saa.

Kustannus Oy Duodecimilla on vielä varastossa niin Pääteos, Sairaan hyvä lääkäri ja Sairasta!  Sairasta on Sairaan hyvän potilaan pokkariversio.  Kaikki ovat jo alennuksessa. Duodecimin verkkokaupasta niitä saa kätevästi.  Tai Helsingissä Duodecimin myymälästä Kalevankatu 14.
Tarkistin myös netistä, kirjastossa kaikkia kirjojani on hyvin saatavilla.  Myös "yrittäjäomaelämänkerta"  Sumutettu sukupolvi.

Olenkin ollut aika huonossa hapessa, mutta niinhän vanhalle sirkushevoselle aina käy, että kun lavalle nostetaan, kummasti virkistyy.  Adrenaliini on hyvä piriste.  Olin kyllä muutenkin aika kovassa dopingissa.

Ja se mainio etälääkärifirma on nimeltään Meedoc omia potilastietojaan voi käydä katsomassa osoitteessa kanta.fi  Kolumnejani voi lukea Potilaan Lääkärilehdestä.
 

Olen elossa: tarvitaan lääkärintodistus

Ranskasta tultua odotti kirje Englannista. Tarvitsevat todistuksen, että olen elossa. Eikös ole ihanaa?  Olikin niin viimeisen päällä rankka flunssa, että on itsekin vaikea tätä todeksi uskoa.  Englannista maksetaan pientä eläkettä. Haluavat olla varmoja, että olen vielä hengissä.  Kreikassahan kuulemma maksettiin eläkkeitä kuolleillekin.  Englannissa ovat tunnetusti varovaisia ulkomaalaisten suhteen. Mutta sen tarkempaa tietoa ei tarvita, riittää, jos on elossa. Kätevää.

Pariisissa päätehtävänä oli auttaa tyttären perhettä muutossa. Pakkauspuuhissa vävy venäytti selkänsä ja lääkäri määräsi hänet viikoksi vuodelepoon. Kolme päivää ennen muuttoa lapsenlapsi sairastui vesirokkoon.  Vesirokkohan ei ole vaarallinen tauti, mutta alkuun se on sangen kivulias. Niinpä tyttären perhe valvoi yöt ja Ella oli niin kipeä, että vain äidin syli rauhoitti.

Varsinaisen muuttomuuton hoiti tehokas firma. Kapeissa rappukäytävissä ei mahdu tavaroita kuljettamaan, joten muutto tehtiin ikkunan kautta. Ihailtavalla ammattitaidolla. Muutin käsitykseni ranskalaisesta työtahdista.  Ällistyttävän rivakkaa toimintaa.
  Me isovanhemmat autoimme minkä osasimme. Ehkä tärkein tehtävä oli kokata pakastin täyteen, lapsenlapselle mieluista kotiruokaa. Hän ei ole erityisen ronkeli ruuan suhteen, tykkää vaikka etanoista, mutta tehdasvalmisteista purkkiruokaa ei suostu syömään.  Nyt on pakastin täynnä: lohikeittoa, porkkana-korianterikeittoa, kesäkurpitsa-basilikakeittoa ja makaronilaatikkoa.
  Kun soittelin Pariisista, 93-vuotias Inkeri-äiti totesi viisaasti: "Siitä aina jää niin hyvä mieli, kun on voinut olla lapselleen avuksi."  Tulimme kotiin hengissä - siitä vielä tarvitaan todistus - ja hyvällä mielellä.  Olimme lapsellemme avuksi.

Olen myös kokenut KonMari-siivousherätyksen, Siitä lisää ensi kerralla oikein kuvien kanssa.

Kakkukaupasta haettiin leivokset tyttären syntymäpäivän kunniaksi. 

Nizzassa rahapuukin kukkii - minä vaan sairastan

Nizza olisi mukava paikka. Kaksi viikkoa sitten alkanut yskä ja kurkkukipu senkun vain pahenevat. Puoliso jo totesi, että tänne ei kannata tulla kun aina sairastuu.
Niinpä makailen ja välillä katson auringonlaskua Välimereen.
Jaksoimme sentään syömässä käydä. Ensimmäisenä iltana söin niin pahoja grillattuja sardiineita, että suurin osa jäi syömättä.
Olemme vuokranneet viikoksi viihtyisän kaksion. Täällä on laadukas kirjasto.
Jostain syystä haluaisin olla kosmopoliitti ja ihan itse löytää hyviä ravintoloita.
Sardiinien jälkeen nöyrryin lukemaan Helena Petäistön opaskirjaa. Löytyikin seuraavaksi illaksi mahtava bistro. Hinta- ja laatusuhdekin olivat kohdillaan. Palvelukin ystävällistä. Sinne taas huomenna.
Sairauskertomuksesta ei sen enempää. Nizzassa on paljon tyylikkäitä vanhuksia. Syövät ja juovat hyvin. Kolmessa päivässä en ole nähnyt yhtään lihavaa ihmistä. Ovat kaikki sellaisia Kirsti Paakkasia.
Varmaan myös rikkaita. Täällä rahapuukin kukkii.

 

Kun päivän kunto ei riitä, tarvitaan sunnuntaijärkeä

Urheilijat sanovat "mikä on päivän kunto ja mihin se riittää".  Eikä välttämättä mihinkään riittänyt.

Nyt ei tahdo päivän kunto riittää.  Olin jo oppinut jossain määrin arvioimaan, mitä voin luvata ja mitä ei.  Joskus muistan jatkaa lausetta Paavalin malliin: "Jos Jumala suo ja elää saadaan".  Liian helposti unohdan tuon loppukaneetin.

Olen luvannut tavata ystäviä, syksyllä kun on tultu Leviltä, marraskuussa ollaan Helsingissä, sitten joulun jälkeen ennen kuin Ranskaan lähdemme. Olen aina paheksunut epäluotettavia tyhjän puhujia. Totta kai olisin halunnut tavata ystäviä, vastata meileihin, hoitaa yhdistyksen asioita.  On vaan tämä taudinpahalainen riivannut enemmän kuin tilattu.  Sitten kun näkyi valoa tunnelin päässä vuoden pimeimpänä päivänä, Potkulautamies sairastui sitkeään flunssaan. Sitten tuli minun vuoroni. Päivän kunto on ollut kehno jonkin aikaa, eikä se ole mihinkään riittänyt.

Kaiken lisäksi olen hyvin tärkeän yhdistyksen, Suomen Ultraharvinaiset ry:n puheenjohtaja. Käykääpä tykkäämässä Facebook-sivuista. Se on valtavan hieno ja tärkeä hanke. Saa toivottaa voimia jaxuhaleja ynnä muuta. 

Nytpä sitten sairastelen. Jumala suo ja niin poispäin, huomenna suuntana on Pariisi. Lapsenlapsen hoitajalla on vapaapäivä ensi maanantaina. Siispä mummille ja vaarille on tärkeä tehtävä. Ole aina ajatellut, että joskus olisi mukava matkustaa junalla Euroopassa.  Joku vuosi sitten matkustimme Zurichista Milanoon - komeasti Alppien yli.  Matka kesti päivän. Oli aurinkoinen päivä ja alpit saattoivat olla komeita.  Juna olikin italialainen, eikä likaisten ikkunoiden läpi nähnyt mitään.  Eurooppalaisissa junissa on niin hyvät ravintolavaunut.  Italialaisjunassa ei ollut edes kahvikärryä.  Jännityksellä odotan, onko Ranskassa osattu ikkunoita pestä. Pariisista Nizzaan kestää viisi tuntia.

Vanhoilla ihmisille menee aina päivä pakkaamiseen.  On niin paljon muistettavaa huonolla muistilla. Potkulautamies kirjoitti hyvän blogin arkijärjestä.  Jääkaapissa oli yksi punasipuli.  Eihän sitä voi heittää menemään.  Niinpä Potkulautamies kävi Stockmannilta osatamassa muikunmätiä ja blinejä.  Ei mennyt sipuli hukkaan.  Tämä on sunnuntaijärkeä.

Tietysti matkalaukussa sairaalla ihmisellä pitää olla hyvä apteekki. Ja tietysti jo kotona pitää mobiililaitteeseen ladata Meedoc, jos sattuisi taas sairastumaan.  Hiukan kuin sateenvarjo, jos se mukana, ei likikään sada yhtä paljon kuin ilman suojaa.

Tammikuussa on hyvä matkustaa.  Tammikuu kestää kaksi kuukautta, nyt jo tuntuu siltä, että se on kestänyt kuukauden. 

Tilinpäätösaika ja uuden alku

Entisinä aikoina vuodenvaihde oli hektistä aikaa.  Esmerkillähän oli toistakymmentä tytäryhtiötä. Tilinpäätöksiä oli seitsemällä eri kielellä ja vielä useammalla kirjanpitojärjestelmällä ja monenkirjavin verolaein. Vasta vapautuneen Venäjän aloitteleva kirjanpitolainsäädäntö oli kauniisti sanoen mieliinpainuva kokemus. Tilintarkastajalla oli tapana sanoa: Näitä osaa harva lukea ja vielä harvempi kirjoittaa.  Otin sen kemplimettina.

Enää ei onneksi tehdä tilejä euroissa. Sen sijaan voi laskea kuluneen vuoden voitot ja tappiot. Saan olla nöyrällä ja kiitollisella mielellä elämälle. Kiitollisin olen rakkaista lapsistani, joista saan olla niin iloinen ja ylpeä.  Jos haluaa tarkemmin perehtyä asiaan, voi ostaa tammikuun Gloria-lehden ja lukea enemmän Annamarin ja vävypojan elämästä.  Siellä Bhutanissa saimme olla mukana juhlallisuuksissa.  Haikeana jään ikävöimään sankarikoiranpoika Artoa, johon ehdin niin kovasti kiintyä.  Vapaasti korkeassa ilmanalassa kulkemaan tottunut koira ei ehkä voisi asustaa missään toisessa maassa.

Pariisissa tuli käytyä useammankin kerran. Lapsenlapsi on tietenkin mummin ja vaarin silmäterä ja aurinko.  Nyt pikku Eleonor on saamassa oman huoneen ja muuttoavuksi olemme lähtemässä. Potkulautamies laittoikin pikkuneidin Lapin vierailusta blogiinsa kuvan.

Kuluneen vuoden tautisaldo oli mittava, lääkärissäkäyntejä oli kymmeniä. Taudeista kiinnostuneet voivat lukea Sairaan hyvä potilas-blogiani. Kirjoittamistyöt ovat jäämässä hiukan vähemmälle. Minulla tuntuu aina olevan joku hyväntekeväisyyshanke meneillään.  Nyt alkaa taas uusi yhdistys, Suomen Ultraharvinaiset ry. Toivottavasti voin olla sen kautta avuksi muille erittäin harvinaista tautia sairastaville.  Verkkosivut avautuvat lähipäivinä.

En tee Uuden Vuoden lupauksia, olen jo oppinut, että en voi luottaa itseeni. Jos ei petä päättäväisyys, jaksaminen ja terveys ei aina ole omissa käsissä.  Niinpä olen kuin suomalainen edustusurheilija: teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää.

Hyvää Uutta Vuotta ja armeliasta asennetta elämään.
Kuvassa Arto autoilee.

Römpsysyksystä oikeaan talveen

Lapissa on vuodenaikoja runsaasti.  Tänä vuonna on vielä ollut römpsysyksy.  Se tarkoittaa vetistä ja lumetonta alkutalvea.  Römppäkeli on huono myös poromiehille.  Ja tietysti myös joulupukille.  Täällä Kittilässä sentään on lunta hyvinkin puoli metriä, ettei ole huolta joulupukilla eikä poroilla. Olikin talolle tullessa taas verkkoyhteys nurin.  Onneksi täällä on osaava joulupukki nörtti, joka värkkäsi yhteyden kännykän avulla.  Joulupukilla olikin kova kiire oikeisiin töihin, tänä vuonna brittituristit ovat punnan kurssin vahvistumisen myötä palanneet ja brittipilttejä on jonoksi asti Joulupukkia tervehtimään.

Niinpä.  Pitkän tauon jälkeen taloon tullessa ei suinkaan laiteta takkaan valkeaa tai ryhdytä kahvinkeittoon.  Ei, nyt pitää ensi töikseen katsoa, että netti toimii.  No, seuraavaksi ryhdyn kynttilälyhtyjä virittelemään. 


Helsingin tietämillä taitaa römpsysyksy jatkua joulunakin - pahimmassa tapauksessa se vain muuttuu römpsykevääksi. Ettei sitten vaan tulisi vielä römpsykesää samaan putkeen.  Mummina tietysti jännittää, mitä Eleonor lumesta tykkää.  Täällä on jo odottamassa toppahaalari, pihassa on hyviä kinoksia, joista voi pulkkamäkeä rakentaa.  Vai tekisikö vain pieniä liukuja pyllymäkitarkoitukseen.  Tällaisia mummipohdintoja näin joulun alla.

Tuntuu olevan valtakunnanpolitiikassakin meneillään oikein römppävuosi.  Ensiksi oli hallitus, joka ei saanut yhtään mitään aikaiseksi. Sitten tuli uusi hallitus, joka sekään ei saa mitään aikaan. Jos Kittilän kunnallispolitiikkaa pohtii, niin se vasta sitten römpsyä onkin.

Lumella ja kaamoksella on rauhoittava vaikutus.  Olenkin ihan unohtanut, että joulu on jo ensi viikolla.  Kävin Leppäsen Kirstin sekoitushoidossa pehmittämässä kireitä lihaksia joulutälliin.
Sekoitushoito tarkoittaa klassisen hieronnan, hermoratahieronnan ja Kalevalaisen jäsenkorjauksen yhdistelmää ja kestää kaksi tuntia.  Siinä samalla voi vaihtaa kuulumisia ja parantaa maailmaa.  Tästä on hyvä lähteä joulua rakentamaan.  Meitä tuleekin tänne Leville sukua, lankoja, vävyjä, kälyjä iso joukko. Ja ihan tärkeintä on  tietysti saada rakkaat lapset ja vävyt Bhutanista ja Pariisista yhteiseen joulunviettoon. 

Kuva Kirstin pihasta aamuhämärissä. Sopii samalla Joulurauhan toivotteluun.  Toivottavasti Jouluna olisikin rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.