KonMari-filosofiaa ja numerosiivousta

Osasin siivota kaappeja jo ennen KonMari-villitystä. Luin toki kirjankin.  Kirjan alkuosassa Maria Kondo tavaranhävityskiihkossaan vaikuttaa - jos ei ihan psykoottiselta, niin ainakin vaikeasti pakkoneuroottiselta naisparalta.  Loppujen lopuksi olen samaa mieltä, että aivan liikaa tavaraa on vuosien saatossa kaappeihin kerääntynyt. Paljon olen vienyt kierrätykseen, joitain laatuvaateyksilöitä olen pakannut laatikkoon, jossa lukee -5 kg ja vienyt kellariin odottamaan onnistunutta kuntoilu- ja terveyskuuria. Sitten viiden vuoden kuluttua tuli uusi laatikko, ja edelliseen etikettiin korjaus: -10 kg.Onneksi tämän korkeampia lukemia ei ole tarvittu muutamaan vuoteen.

Marie Kondo pakkaa tarpeettomat tavarat jätesäkkeihin ja ylpeilee, montako kymmentä säkillistä päivässä hänen asiakkaansa saavat aikaiseksi. Ei ole mikään konsti koota toisten ihmisen kaapeista tavaraa jätesäkkeihin. Konsti on käydä itsensä kanssa jaakopinpaini: vieläkö tätä tarvitsen?  Tai: liittyykö tähän tunne, jota haluan vaalia?

En heitä tavaroita mustiin jätesäkkeihin, vaan panen kierrätykseen.  Onnellisin tilanne on silloin, kun saa tavaran annettua jollekin, jolla siitä on iloa. Jos olen ahkera, laitan Arabianranta kierrättää -sivulle.  Onhan siitä vaivaa, mutta on ollut iloisia tilanteita, esimerkiksi viime syksynä, kun vanhan Muuramen kirjoituspöydän kansilevyn sai perhe, jossa tytär oli aloittamassa koulunkäyntiä.  Oli kiva sanoa, että tässä on hyvät fibat: edellinen sen pöydän ääressä läksyjä päntännyt on nyt fysiikan professorina Pariisissa.  Kyllä loistivat sekä tyttären että vanhempien silmät ja minullekin tuli hyvä olo

Sain aikaiseksi siivota myös puhelimen Ihmiset-tiedoston. Hesarin kuolinilmoituksissa ja nekrologeissa on viime viikkoina ollut aivan liikaa tuttuja nimiä. Haikein ajatuksin poistin numerot. Kävin luetteloa läpi a:sta ö:hön. Oli aivan outoja nimiä, poistin ne.  Miksi soittaisin ihmiselle, jota en tunne. Toisaalta kertakäyttönumerokin on kännykässä tallessa, sillä paperia ja kynää ei nykyaikana ole yhtä kätevästi käsillä.  Paljon menneen maailman lankapuhelinnumeroita jouti bittiavaruuteen. Kaikille ei edes ollut kännykkänumeroa. Armoton Alzheimer on vienyt mukanaan jo muutaman ystävän, puhelimelle ei ole enää käyttöä.

Vuosia sitten muisti ulkoa kymmeniä puhelinnumeroita, ennen pikavalintoja ja kännyköitä. Osoitteet ovat osoitekirjassa, sitä vielä ainakin joulun tietämillä tarvitaan. Työssäolovuosilta oli kertynyt tuhansia käyntikortteja. Ne joutavatkin pois.  Seassa on muutama, joka tuo mieleen iloisen ja hyvän muiston.  Niinpä pidän ne tallessa. Hyviä muistoja voi tallettaa.  Ei kannata heittää menemään ja jättää tilaa huonoille muistoille. Niillä kun on taito tunkea tietoisuuteen juuri silloin, kun niitä vähiten tarviset.

Elämän eri vaiheissa on erilaisia verkostoja. Nyt verkostot ovat verkossa. Tämä blogi alkoi siksi, että en enää jaksa tavata, soitella tai osallistua.  Kirjoitan kuulumiseni ja filosofointini tänne.  Koska sairauksista riittää niin paljon kuulumisia, eikä kukaan jaksa kuunnella iankaikkisia .
sairauskertomuksia, erotin sairausfilosofiani toiseen blogiin: Sairaan hyvä potilas. Siellä on nyt sormileikkauksen uusimmat vaiheet.

En ole vielä keksinyt KonMari-kaapitusta kaikille taudeilleni, mieluusti keräisin ne mustaan jätesäkkiin ja veisin kaatopaikalle.  Kierrätykseenkään niistä ei ole.

Kaupunkikesää

Parvekkeella amppeli pääsi rupsahtamaan. Haettiin Hakaniemen torilta uusi amppeli. Parveketta  piti vähän somistaa, sillä loppukuussa on odotettavissa pikkujalkojen tepsutusta ja lapsenlapsi visiittiin.  Sen vuoksi värin valinta oli helppoa.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme nyt Kittilässä ja minä vain piipahtaisin Helsinkiin tippaan Meilahden Päiväsairaalaan ja tytär perheineen olisi tullut Lappiin.  Sairauskertomuksen uusimmat vaiheet löytyy toisesta blogistani Sairaan hyvä potilas. Siinä riittääkin enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteinta, kunhan ehdin sormeni uusimmat seikkailut dokumentoimaan.

Paitsi että vähitellen uskon puute jo yllättää, enkä enää jaksa olla yhtään hyvä potilas. Aina tulee uusia pikkuvikoja.  Jos nyt jollain ihmeen keinolla tästä vähän virkkuuntuisin, voisin Kittilän Ihmisten tanssiaisissa käymään viikonlopuksi kuun vaihteessa.

Finnairin pörssikurssi on nosteessa, liikennesuoritteet ovat kasvaneet reippaasti. Luultavasti onkin kannattavaa toimintaa.  Kotimaan matkailua suosivalta vaaditaankin runsaasti isänmaallisuutta: Kittilän lennot heinäkuussa maksavat vähintään 450 euroa. Siivotonta.  Rovaniemen kenttä on heinäkuun remontissa.  Lähin lentokenttä on Kemi - 250 kilometrin päässä.  Ryöstöhinnoittelua sinivalkoisin siivin.

Vaikka ei ole mitään jaksanut tehdä, on ollut mukava lueskella. Jarkko Sipilän uusin dekkari Valheen kasvot tapahtuu osittain täällä Arabianrannalla.  Ensimmäisen murhan tapahtumapaikka on kävelyreittini varrella.  Sipilä kun on vanha toimittaja, osaa laittaa myös faktoja mukavasti tarinan sekaan. Paras kotimainen dekkari pitkään aikaan. Vaikka ei näillä nurkilla oikeasti pahemmin rötöstellä. Mitä nyt Jopoja varastellaan.

Nyt on yöpöydällä Eero Huovisen  Lähdön aika (WSOY 2011).  Hän kertoo viimeisestä työvuodestaan ennen eläkkeelle jäämistään ja pohtii maailman ja kirkon menoa kun kertoilee päivittäisistä töistään.  Eerohan on viisas mies ja taitava kirjoittaja. Kummallisinta oli huomata siinä lukiessa, kuinka paljon meillä on yhteisiä ystäviä ja tuttavia vuorineuvoksista piispoihin.  Tuomasmessun hallituksessa ehdin vajaassa neljässä vuodessa tutustua kirkollisiin vaikuttajiin. Kaikkea sitä on nuorena ja terveenä ehtinytkin.  

 

Juhannukseen mahtuu Brexit, Zlatan ja Vimpelin Veto

Ennusteen mukaan piti viettää Juhannusta Kittilässä. Golfia pelaillen, kulleroita ihaillen. Linkki sairastelukertomuksiin kertoo tarkemmin syistä. On siis mennyt kevät ja kesä sairastellessa. Haikealta tuntuu.  Sitten vielä haikeampi Brexit, jonka kommentoinnin jätän Potkulautamiehelle. Se on kansainväliselle perheellemme kova isku. Ovathan molemmat tyttäremme opiskelleet Britanniassa, vanhempi väitteli Edinburghissa ja nuorimmainen suoritti tutkintonsa maineikkaassa Oxfordissa ja maisterin paperinsa LSE:ssä "with distinction".

Toivottavasti sentään ehdin jollain konstin Kittilän Ihmisten K65-tanssiaisiin heinäkuun viimeisenä viikonloppuna.

Helsingin Sanomien  Juhannusnumerossa Jörn Donner pohdiskelee, mitä hyötyä 83-vuotiaasta on.  Kannattaako heitä pitää hengissä.  Kalliiksi tulee. Donner kertoo, miten kalliita hoitoja hän on Meilahdessa saanut.  Tietysti hän pitää itseään oikein hyödyllisenä.  Kukapa ei?

Eilen sain puhelun minulle oikein hyödylliseltä 83-vuotiaalta lääkäriltä.  Hän oli nähnyt vaivaa puhelinnumeron etsimiseen ja soitti varta vasten kiittääkseen Markus Färkkilän kanssa kirjoittamastani kirjasta Sairaan hyvä lääkäri. Onhan se hyvä kirja. Näkyy jo olevan alennuksessa Duodecimin verkkokaupassa kympillä.

Pitkässä puhelussaan lääkäri ihmetteli, miten olinkin osannut  niin viisaasti kirjoittaa tärkeistä asioista, joita nuoremmat lääkärit eivät  aina ymmärrä. Eiliseen mielialaani hän oli minulle hyödyllinen 83-vuotias. Tarkemmin ajatellen en nyt välttämättä niin viisas ole ollut, pikemminkin tarkkaavainen. Olen vain pannut merkille, kuinka hyvät lääkärit toimivat ja toisaalta etsinyt syitä, miksi potilaalle tulee joskus paha mieli.

Toisenkin sulan sain hattuuni: pyydettiin puhujaksi ensi vuoden Lääkäripäiville. Ei kai ne sinne nyt ihan ketä tahansa kutsu, vai kuinka?

Vimpelin Saarikentän laidalla lapsuuteni kesät viettäneestä tuntuu nyt hiukan pyhäinhäväistykseltä seurata jalkapallon EM-kisoja.  Toissa viikolla ajattelin, että pitää nyt kerran elämässään katsoa yksi ottelu. Valitsin Ruotsin Zlatanin takia.  Päätin seurata koko matsin Zlatania. Ja niinpä yllätyksekseni huomasin, että jalkapallo ei olekaan tyhjänpäiväistä hölköttelyä nurmella.  Siinä tarvitaan myös taitoa, älyä ja strategiaa. Zlatanista oli hyötyä minulle. Nyt yöpöydällä on kirja: Minä, Zlatan. Aion sen lukaista.  No, kyllä Vimpelin Veto edelleen on Zlatania rakkaampi.Vimpelin Vedosta on minulle myös hyötyä - on hienoa olla Vimpelistä kotoisin.

Kansainvälistä Pariisissa

Noutaessamme Ellaa päivähoidosta jouduimme lakkomielenosoituksen jalkoihin. Sadat punaliput liehuivat ja tuhannet marssijat lauloivat kansainvälistä soinnikkaasti.  Kuulosti komealta. Olisi oikeastaan pitänyt ottaa video.  Sen verran aneemiselta ainakin telkkarissa nämä suomalaisten vappumarssit näyttävät.  Ella istui tyynesti rattaissaan ja katseli tarkkaavaisena meininkiä kun minua jo vähän pelotti.  Lähinnä siksi, että jotkut marssijoista olisivat äitini alkomittarin mukaan "hyvältävaraa" juovuksissa.  Heittelivät myös savuavia paukkupommeja, jotka säikyttivät. Tarkoituksena kai on myös ärsyttää mellakkapoliiseja, että saisi dramaattisempaa tv-kuvaa.

Aamulla luimme Hesarin netissä ja illalla katsoimme uutiset.  Kylläpä Suomessa Pariisi oli uutisissa esillä.  Pariisilaiset itse eivät olleet moksiskaan.  Siellä aina joku lakkoilee, että sitä ei niin noteerata. Sateista kyllä oli ja olimme lähteneet kesävaatteissa matkaan. Seine ei vielä viime viikolla tulvinut.

Olen autuaan sivistymätön työväenliikkeen lauluhistoriasta, miksiköhän marssilaulu juurikin on Kansainvälinen?  Elämänmenosta onkin tullut niin kansainvälistä. Vanhempi tyttäreni saapui tänään Kiinaan luennoimaan konferenssissa. Nuoremmalta tyttäreltä sain Bhutanin ja Persepoliin (Iran) kautta terveiset vanhalta hyvältä asiakkaaltamme Oulusta, joka oli tunnistanut minut tyttereni haastattelusta Gloriassa. Niin haikeaa onkin muistella, miten kivaa oli tehdä Nokian kanssa töitä 1980-luvulla, kun oli hyvä tekemisen meininki kaikilla. Niin se sitten kaikki on sulanut kansainvälistymiseen - globalisaatioon.  Mahtoivatko kansainvälisen riimittelijät osata tätä kuvitella? 

Kuvassa Ella (äitinsä luvalla).  Kun Ella on syönyt pääruokansa, hän asettaa päättäväisesti lautasensa sivuun ja sanoo: Fromage.  Ja avaa tyytyväisenä Camembert-palansa kääreen. Mutta eikö olekin kauniit kuparinväriset kiharat?  Näin kansainväliset lapset oppivat maassa maan tavalle. Toisessa kuvvassa marssia.

Kirjoitin myös Sairaan hyvä potilas-blogiini  ajankohtaiset sairastelukuulumiset.

 
 

Parrisissa taas sairaana

Enpä olisi uskonut, että taa menee Pariisin matka sairastaessa. Nyt infektiokierrevuorossa hammas. En olisi ikinä uskonut, miten kipeä hammas voi olla. Kävin kyllä hammaslääkärissä. Ensin 6 päivää antibiootteja ja sitten hammaslääkäriin.  Antibiooteista ei ole mitään apua. Näin se menee ihana Pariisin matka. Kaatosateessa odotellaan iltaa, että päästäisiin lentokentälle ja sitten aamulla ensi töikseen suomalaiselle hammaslääkärille, joka ottaa röntgenkuvan ja näyttää siitä missä vika.
Paitsi että Ranskassa lääkäri oli halpa, 23 euroa. Mieluummin olisin maksanut ja saanut hampaan hoitoon.
Tämä Airbnb on tosi pittoreski paikka. Ikkunan alla käy hääpareja kuvauttamassa itseään. Sateen hellittäessä taidemaalari ottaa esiin telineensä.
Kyllä nämä kaikki koettelemukset kestää kun Eleonor räväyttää hymynsä ja valaisee sadepäivän ja niin unohtuu hetkeksi kaikki murheet.

 

Lapsenlasta saa rakastaa

Hesarin mielipidepalstalle joku nimimerkki valitti lastenlasten hoidon uuvuttavan. Se en ollut minä. Sääliksi käy sen perheen tulehtuneita ihmissuhteita. Kun ei pystytä puhumaan, pitää sala-ampua miniä tai vävy nimimerkin takaa.

Olemme nyt Potkulautamiehen kanssa Pariisissa lapsenlapsen hoidossa auttamassa. Emme toki koko päivää, vain muutaman tunnin päivässä. Tyttäreni sirottelee neutroneita. Olen hänestä niin ylpeä, ei ole paljon naisfyysikkoja, joilla on pätevyys professorin virkaan Ranskanmaalla. Hiukkaskiihdyttimen käyttövuoroa  ei ole helppo  sovittaa lapsenhoitoaikatauluun.

Minulla oli Vimpelissä Saarikentän laidalla Iida-mummi, jonka syli oli maailman turvallisin paikka. Jos pystyn murto-osankaan mummini emotionaalisesta perimästä välittämään tyttärentyttärelle, siitä riittää evästä elämän tuiskuihin.

Onkos minun elämälläni tällä hetkellä jotain tärkeämpää tekemistä? Juuri nyt minua tarvitaan. On hienoa olla vähän tarpeellinen, kun vielä pystyy. 

 

Äitienpäiväblues

Äitienpäivänä ensimmäinen tunne on kiitollisuus lapsista. Ei kai elämässäni ole mitään ihmeellisempää kuin jo aikuiset lapseni. Minusta tämä äitienpäivä menee jotenkin väärin päin.  Mitäpä meitä äitejä niin kiittelemään. Voi, miten ylpeä olenkaan tyttäristäni.  He ovat niin viisaita ja kilttejä, kaiken lisäksi vielä ahkeriakin. Onneksi ovat saaneet olla terveitä. 


Erikoista, että tarvitaan erityinen päivä äitien juhlimiseen.  Eikö sitten jokainen äiti ole lapsilleen juuri niin hyvä kuin on osannut. Kaikki eivät ole osanneet, kaikki eivät ole jaksaneet.  Voin olla kiitollinen siitä, että lapsillani on asiat hyvin - ihan minusta huolimatta. Olen kiitollinen myös omalle äidilleni, jota muistutan päivä päivältä enemmän. Olen kiitollinen myös puolisostani, viikon kuluttua tulee 40 vuotta päivästä, jolloin tapasimme.  Siitä pitäen olemme kulkeneet yhdessä.  Äitinä on niin helppo olla, kun on toinen siinä tukena.


Viime kuukausina olen saanut äitiyteen toisenlaisen tulokulman. Äitiys ei ei ole aina pelkkaa iloa ja juhlaa. Yhdistykseemme, Ultraharvinaiset ry:hyn on liittynyt monia äitejä.  Äitejä, joiden lapsilla on vaikea, ultraharvinainen sairaus.  Tänä äitienpäivänä ajattelen lämmöllä heitä.