Tarpeeksi hyvä äiti

Äitienpäivän sankariäitihehkutus joka tuutista äitienpäivän aikaan ihan jo ahdistaa.  Mitä tässä äitejä kiittelemään.  Miksei ole lasten päivää, lapsiparat joutuvat sietämään niin hyviä kuin huonompiakin  äitejä.  Äitienpäivän aikaan pitäisi julkaista tarinoita sankarilapsista, jotka ovat elämässä selviytyneet huonoista äideistään huolimatta.

Äitienpäivänä en halua olla päivän sankari.  Olen kiitollinen rakkaista lapsistani. Asetelman siis pitäisi olla toisin päin.  Äitien päivänä äitien on hyvä kiittää lapsiaan siitä, että he ovat jaksaneet rakastaa äitejään. Kaikki äidit eivät ole mitalistiäitejä - useimmat kuitenkin juuri niin hyviä kuin ovat osanneet.

Kiitos viisaat ja urheat tyttäreni. Äitienpäivä on sittenkin arvokas merkkipäivä. Tänään, jos koskaan äitien on hyvä olla kiitollinen lapsilleen.

Annamari kirjoitti 8-vuotiaana kouluaineen.
 Meidän äiti
"Meidän äiti golfailee ja kirkkoilee ja joskus kun hän on hyvällä tuulella hän tekee meille pannukakun."

Ei siis mitään moitteita. Ja joskus olin hyvälläkin tuulella ja tein pannukakun.  Eikös ole ihanaa, että silti äitinä kelpaa vähän huonompikin.  Good enough

Nyt alkaa päivittäiset kielotilanteen tarkistuskäynnit. 

My way - elämä kantaa

Vappuaattona kävelin pitkospuita pitkin Lammassaaren suuntaan.  Kuuntelin radiota kuulokkeilla. Saa sanoista paremmin selvää. Frank Sinatran My Way oli vain slovari, hidas ennen viimeistä valssia.  En ollut sitä oikeastaan kuunnellut.  Jo alussa on before the final curtain. Nyt laulu on suosittu muistotilaisuuksissa, jopa kirkossa sitä esitetään. Onhan se komeaa, oman tiensä kulkija, rohkea, itsenäinen, vahva. Ei katumusta, ehkä ihan vähän. Mitäpä muista.

My wayta kuunnellessani muistin, että minua on usein sanottu rohkeaksi.  Tarkemmin kuultuna huomaa (You Tubesta voi katsoa laulun tekstien kanssa), että se on hyvin itsekkään ihmisen laulu. Siinä ei ajatella, miten  my way  on vaikuttanut lähimpiin. En koskaan valinnut tietäni niin, että se olisi ollut oma päätökseni.  Töissä olin aina "company girl" ja lauloin kaikki firman laulut leipääni syödessä.

Joskus tein toki hyvää muillekin. Kirjatkin kirjoitin sen vuoksi, että tunsin muiden ihmisten niitä tarvitsevan.  En ollenkaan itselleni rahaa tai mainetta hankkiakseni.  Kukaan ei ollut yllättyneempi kuin minä Tieto-Finlandia ehdokkuudesta. Että semmoinen sulka hattuun.

Melkein sain toisenkin sulan.  Kutsuttiin Meilahden tornisairaalaan avajaisseremonioihin esittämään potilaan tervehdys sairaalalle.  Juhlat siirtyivätkin kesäkuulle ja minähän olen silloin Bhutanissa.  Puhujakutsu oli melkein kuin "establishmentin" tunnustus kirjoilleni hoitosuhteesta.

Takaisin Frank Sinatraan ja retrospektioon. Kannattaa kokeilla, You Tubesta soimaan, ehkä ihan tekstitettynä että voi paneutua sanoitukseen (sanoittaja on muuten Paul Anka).  Siinä voi katsella elämäänsä taaksepäin vaikkei vielä viimeinen esirippu olisikaan juuri nyt käsillä. Mikähän on minun tieni ja tarkoitukseni? Varmaan joskus lavean tien laitaa mutta myös kinttupolkua rämpien. Merenlahden pitkospuut muistuttivat. Elämä kantaa.

Vielä  on edessä yksi missio.  Keräilen voimia.  Tehtävä liittyy terveyspolitiikkaan. Etteivät nyt mene sotessa sotkemaan ihan kaikkea. Hiukan pitää neuvoa.

Oliko Kittilägate kulttuurikuplan poksahdus?

Kipaisin kävelylle kadun yli Kumpulan puolelle. Punaviherkuplan ytimeen. Olen tosi iloinen Pirkko Saision ja Krista Kososen persukommenteista.  Kyllä he aitoja älykköjä ovat.  Koskaan aiemmin ei oltu osattu pukea sanoiksi eriarvoistumisen ydintä.  Tuloerojen lisäksi tulee mieleen ajatteluerot. Tarvitsemme kaupunkeja rahoittamaan valtionapuina maaseudulle niin tienpitoa kuin terveyspalveluja. Kosonen lausuntoaan pehmenteli tarkoittaneensa vain, ettei tunne yhtään perussuomalaisia äänestänyttä.

Kulttuuriälyköt osaavat tissutella viiniään sillä tavoin somasti, ettei televisiokameraan päihtymys etene.  Paitsi mitä Arhinmäen nukahdus MM-jääkiekossa, mutta sehän on sellaista tervehenkistä kulttuurikänniä, toisin kuin Hakkarainen pullon suusta juomassa. Myös Silvia Modig oli aika paiskeessa vaali-iltana, että osataan sitä täälläkin.

Minulla on Kittilässä myös persuystävä.  Pidän häntä suuressa arvossa. Hän tekee uskomattoman paljon vapaaehtoistyötä vanhusten ja muidenkin apua tarvitsevien avuksi.  Eikä ole edes ehdolla missään vaaleissa. Tänään hän aloitti facebook-päivityksensä:"Ja tästä se mökkiaamu alkoi....susi jölkötteli äsken tuosta ikkunan alta 50 m :n päästä....ilmeisesti yöllä koira jo haukkui sitä."  Ei näy susia Kumpulassa punaviherpihoissa, korkeintaan citykani.

Täällä Helsingissä pääsen bussilla tai ratikalla kivasti Musiikkitaloon perjantaisarjan kausikortillani Radion sinfoniaorkesteria kuulemaan. Kittilän syrjäkylille ei bussit kulje. Mutta eipä ole sinfoniakonserttejakaan.  Sen sijaan syrjäkylillä osataan soittaa. Persut ja kepulaiset tekevät ite-taidetta, soittavat, laulavat, lausuvat ja näyttelevät.  Täällä etelässä nautimme laitospunaviherkorkeakulttuuria verovaroin subventoituna. Syrjäseuduilla harrastetaan kulttuuria - innolla ja ilolla.

Sipilällä onkin tuloerojen ja kestävyysvajeen lisäksi tasapainotehtävä: kaupungeista pitää riittää punavihreää ja porvarirahaa tienpitoon, siltarumpuihin ja muuttotappiokuntiin jääneiden vanhusten hoivaan.  Ennen Kososen ja Saision ulostuloa en olisi ymmärtänytkään, miten iso kuilu meillä onkaan.  Persuilta ja kepulaisilta tarvitaan puolestaan ymmärrystä kaupunkien laitoskulttuurin kustannuksiin.

Oikeastaan kai puheet Lex Kittilästä onkin pohjimmiltaan tätä samaa kuplaa:  puna- tai sinivihreä korkokengistä ja samppanjasta tykkäävä kunnanjohtaja ei edes hyvin koulutettuna ja kielitaitoisena ihmisenä oppinut puhumaan samaa kieltä persujen ja kepulaisten kanssa.  Kulttuurieroja on niin monessa paikassa.

Tyttäreni Bhutanissa oli eilen herännyt maan tärinään, Nepalin järistys tuntui siellä asti.  Runsaan kuukauden päästä mekin matkustamme sinne. Sairasteluhavaintojani voi siis lukea toisesta blogistani josta onki tullut suositumpi kuin minä itse...

Kuvassa punaviherkuplaa parhaimmillaan.

En halua äijäfeminismiä enkä pekonipastaa

Kävimme 1/2-vuotispäivillä Pariisissa.  Olettehan lukeneet ihmeellisistä ranskalaisvauvoista, jotka nukkuvat yönsä aamuun asti.  Joille luetaan iltasatu ja jotka sitten jäävät itsekseen jokeltelemaan kunnes nukahtavat.

Perheellämme on traditio lounastaa La Truffieressa .  Viiden ruokalajin lounas 40 euroa ja vakuutan, joka sentin väärti.  Illalla on sitten kalliimpaa. Kuvassa pääsiäissesongin alkuruoka, marinoitua parsaa, (en muista minkä merkkistä kalaa) ja yhtä jos toistakin.  Ranskalaiskokkauksessa on nyt muotia vaahdot ja emulsiot. Ja kyllähän he osaavat. Fyysikkolapseni muuten tutkii, voisiko betonia vaahdottaa.  Olisi kevyempää ja lämpöeristeet tulisivat kaupan päälle.  No, ravintoloissa ainakin onnistuvat vaahdoissaan mainiosti. 

Lapsenlapsi oli mukana jo kolmatta kertaa.  Hyvässä ravintolassa otetaan vauvat vastaan oikein lämpimästi. Eleonor tarkkaili aktiivisesti ympäristöään tai leluaan, hymyili ja vähän jokelteli.  Ei itkua eikä kitinää.  Kaikki saivat syödä ihan rauhassa.

Pariisissa tyttövauvoilla on mekot.  Niinhän me suomalaismummut aina kuolaamme lastenvaatekaupoissa Etelä-Euroopassa.  Kun on niin ihania vaatteita. Ja ne kauniit vaatteet ovat laadukkaita ja paljon halvempia kuin Suomessa myytävät harmaanruskeanvihreät sukupolvineutraalit äitiyspakkaustrikoot. Olisiko tämä sitä Rinteen äijäfeminismiä vauvasta vaariin? Vanhusten sairaalatrikoothan ovat yhtä virttyneitä ja rumia.

Kävimme hakemassa Eleonoran perhepäivähoidosta. Tilastotieteilijät pystyisivät varmaan laskemaan, mikä on todennäköisyys, että perhepäivähoitajan kolmesta hoidettavasta kahden äiti on fysiikan tohtori. Hauska yhteensattuma kuitenkin. Ehdottomasti olen sitä mieltä, että lasten tarhaamisen sijasta perhepäivähoito pitäisi palauttaa kunniaan.

Loin 200 000 työpaikkaa ja tosi-tv formaatin vientimarkkinoille

Kun kolmen tunnin yöunen jälkeen aamuyöstä heräilee kipuun, on vaikea keksiä iloista ajateltavaa.  Inkeri-äitini pääsi sairaalasta kotiin torstaina, mikä on hyvä asia.  Torstai-iltana kotihoito ei tuonut lääkkeitä ja perjantaiaamuna kello oli 10 eikä kotihoidosta tietoakaan.

Se on tämä ihmeellinen hoitoketju.  Niin televisiossa kuin lehdissäkin on juttuja siitä, tapauksista, joissa kotihoidolle ei kulje tieto. Pikkuveli on Roomassa, isoveli Amerikassa ja minä Helsingissä. Sattumalta  minäkin olin kuluneella viikolla sairaalassa kolmena päivänä. Onneksi sentään saatiin järjestymään, että joku tuttu käy katsomassa miten pärjätään.

On ihanaa, kun demarit kertovat luovansa 200 000 työpaikkaa.  Me aikanaan firmassa työllistettiin toista sataa ihmistä.  Mutta työpaikkoja ei kuulkaas luoda. Ensin tehdään bisnestä, hankitaan asiakkaita, asiakkaat maksavat rahaa, ja sillä rahalla maksetaan palkat ja sosiaalikulut.  Työpaikat ovat seuraus sellaisesta työstä, jolle löytyy maksaja.

Mistä löytyy töitä, joille olisi maksajia.  Nyt on taas kevät ja aurinko paistaa. On paljon pesemättömiä ikkunoita niin Arabianrannassa kuin Kruununhaassa. On paljon yksinäisiä vanhuksia, joilla on kotonaan töitä, joiden tekijöille olisi niin maksukykyä kuin maksuhalua. Kun puhutaan vanhuksen yksinäisyydestä, ei siihen jutteluun, ulkoiluttamiseen ja seurusteluun tarvita erityistä koulutusta. Eikä velkaantuvalla hyvinvointiyhteiskunnalla ole enää varaa. 

Kohtuullista eläkettä saava ikäihminen maksaisi mielellään  15-20 euroa tunnilta jollekin luotettavalle ihmiselle, joka tekisi 2-10  tuntia viikossa avustavia tehtäviä.  Työpaikan luomisen demarien johdolla ay-liike on tehnyt niin vaikeaksi, että yksityisen ihmisen on käytännössä mahdotonta palkata tarpeen mukaan tuntiavukseen joku työtön. Kotipalvelufirmat laskuttavat 40-50 euroa tunnilta, ja niihin taksoihin pitää jo olla hyvin varakas, jos apua tarvitsisi vaikkapa 10 tuntia viikossa, tästä tulisi jo 2000 euroa kuussa.  Tuntihinta on kova, sillä siihen on sisällytettävä matkoihin kuluva aika.  Nykyaikaisilla paikantamisjärjestelmillä voi ainakin kaupungeissa löytää työt ja tekijät vaikka samasta korttelista.

Nyt kiireesti toimeentuloloukkuja purkamaan!  Työnvälitys voisi ihan oikeasti ryhtyä välittämään töitä ja etsiä vanhuksille ja muille vaivaisille avustajia.  Onhan se ihan hassua, että vammaisille etsitään avustajia työnvälityksen kautta ja kunta hoitaa palkanmaksun.  Vanhuksille kotipalvelu piipahtaa tuomassa lääkkeet ja tarvittaessa vie roskapussin

Entistä enemmän tietokoneistuvassa maailmassa on tarvetta myös "sihteeripalvelulle".  Ei siis nimitetä työntekijöitä piioiksi tai apulaisiksi, vaan personal trainer, private secretary, taloudenhoitaja, it-tuki... On vaan kiireesti luotava järjestelmä, jossa kotityötä tarjoavalle ihmisille etsitään työnvälityksestä luotettava henkilö.  Työnvälitys hoitaa teknisen palkanmaksun, eläkkeet, sotut ja muun järjettömän byrokratian.

Ne 200 000 työpaikkaa on jo olemassa, niille vaan pitää löytää tekijät. Mutta vika lienee siinä, että tällaiset työt eivät kelpaa työhakijoille.  Ja siinäpä sitten on tulevalle hallitukselle pohdittavaa.  Ripeästi vaan luomaan kivoja työpaikkoja, jotka kelpaavat.

Antti Rinne ehdotti Iltalehdessä pitkäaikaistyöttömille risusavottaa ja vanhusten ulkoiluttamista. Palkan maksaisi kunta, järjestö tai yritys.  Kuitenkin ikkunanpesua, ulkoiluttamista, tietokonetukea, kellarin siivousta ja muuta yksityisen ihmisen kotonaan tarvitsemaa työtä on paljon enemmän.

Joskus muinaisina aikoina otettiin yhteyttä työnvälitykseen, kun haluttiin ihminen töihin. Silloin oli jopa kotiapulaisia. Niitäkin työnvälityksestä sai.  Mitäpäs jos työnvälitys oikeasti alkaisi välittää töitä ja hoitaisi myös ylipääsemättömän monimutkaisen työnantajabyrokratian mummojen puolesta. 

Mikä siinä on, että vanhuksen kotiapu on hyvää ja arvokasta vain kun se tehdään kunnan toimesta veronmaksajan kustannuksella.  Jos joku ihminen olisi valmis työstä maksamaan ihan itse, maksamaan siitä työnantajamaksut, eikö se olisi hyvinvointiyhteiskunnallemme paljon parempi asia?

Tällaisia työpaikkoja loin viime yönä.  Ei mitään 0-sopimuksia, mutta pikkusopimuksia kyllä syntyisi, jos olisi poliittista tahtoa. Eikös olekin mielenkiintoista, että puhutaan kestävyysvajeesta, vanhusten yksinäisyydestä, kunnan kotihoidosta, mutta ei ole edes hypoteesina otettu esiin mahdollisuutta, että ihmiset voisivat palkata jonkun töihin itselleen tai ikääntyneelle sukulaisilleen.  Piikakulttuuri on niin poliittisesti epäkorrektia.

"Pitkäaikaistyötön risusavotassa" olisi loistava tosi-tv-formaatti.  Siitä syntyisi vientituote!

P.S. Toisessa blogissani http://sairaanhyvapotilas.blogspot.fi/  kerron, mistä säästötalkoot vosi aloittaa terveydenhuollossa.

Now I am 64 - vielä ei olla hautuumaalla

Täytin eilen 64.  Kun John Lennon riimitteli When I am 64 hän ei arvannut, että sitä ennen New Yorkissa joku hullu ampuisi hänet kotiovelleen.  Sunnuntaina Inkeri-äiti (92 v.) totesi syntymäpäivästäni, että "se oli oikeastaan aika mukava ikä".
Niinpä. Totta on, ei ole enää tarvetta osata ja päteä. Tietenkään en osaa verrata itseäni terveiden ikätovereideni elämänmenoon.  Enhän ole kulkenut päivää heidän mokkasiineissaan.  Toki John Lennoniin verratessa on se hyvä puoli, että olen hengissä.  Toisaalta minua ei taida kukaan muistaa puoli vuosisataa myöhemmin. Beatlesin huippukaudesta alkaa tosiaan olla puoli vuosisataa.  Kun on 64, voi tosiaan puhua tyynesti puolen vuosisadan takaisista jutuista.

Sanotaan, että kun tässä iässä aamulla kolottaa jostain, tietää herätessään olevansa hengissä. Se on ikään kuin vekkulisti sanottu. Kukaan ei ole kertonut, mistä pitää iloita kun monta kertaa yössä herää kipuihin.

Tänäänkin Facebookissa HelsinkiMissio muistuttaa mainoksessaan, että Suomessa on yli 300 000 yksinäistä yli 70-vuotiasta.  Minulla on siis vielä kuusi vuotta ennen kuin yksinäisyydestä tulisi ongelma.

Pari viikkoa sitten olin Lääkäriliitossa cocktail-tilaisuudessa.  Suunnilleen yhtä aikaa kanssani tuli sisään charmikas vanha herra.  Siinä sitten katselimme ympärillemme, olisiko ketään tuttuja.  Hän totesi, "eipä näy kollegoita. Mutta nehän taitaakin kaikki olla jo hautuumaalla." Kertoi olevansa 94-vuotias.  Hän ei odottanut, että kunnan työntekijä kävisi tuntipalkalla hänen kotonaan seurustelemassa.

Maanantain M.O.T. -ohjelman jälkeen iltapäivälehdet pursuavat hylättyjä vanhuksia.  Omaiset suorastaan kilpailevat siitä, kenen sukulainen on kaikkein sairaimpana kotona. Huomasittehan M.O.T. -ohjelman alussa, että haastattelussa pappa kertoi kaiken olevan hyvin ja asuvansa mielellään kotona.  Nämä eivät aina ole ihan yksinkertaisia asioita.  


Vuoden geriatriksi valittu Laura Viikari Mediuutisten sanoo haastattelussa:  
– Ihmettelen sitä, että kun iäkäs ihminen asuu kolmikerroksisessa rintamamiestalossa, jossa sänky on yläkerrassa, miksei missään elämän kohdassa ole ymmärretty muuttaa pois. Sitten tulee omaisarmada, joka sanoo lääkärille, että nyt on hommattava äidille laitospaikka, hän ei pysty asumaan enää kotona, hän sanoo.
– Vaikkei sitä voi sanoa ääneen, tulee olo, että miksette ole miettineet tätä aiemmin. Ei tämä ole mikään kiinteistönvälitystoimisto, tämä on sairaala. Mikseivät ihmiset ota vastuuta omista iäkkäistään ja myös itsestään?

Jospa teiden varsiin tulisi julisteita: Vanhuus tulee - oletko valmis? Hyvinvointiyhteiskuntahan on järjestänyt niin, että eipä kannata omia rahoja tuhlata vanhuuden suunnitteluun.  Voi vain ajatella, että kyllä hyvinvointiyhteiskunta hoitaa.  Ei ole keppiä eikä porkkanoita.

On hieno juttu, että vapaaehtoiset käyvät syrjäytyneitä ja hylättyjä vanhuksia tervehtimässä. Mutta on myös ihmisiä, jotka eivät ole itse koskaan välittäneet ystävistään, naapureistaan ja sukulaisistaan.  Kun he tulevat vanhaksi, he odottavat, että ystävät, naapurit, sukulaiset tai ventovieraaat maksavat veroja, että joku käy kunnan virkatyönä tuntipalkalla heidän kanssaan juttelemassa.

Ystävistä on kiva kuulla Facebook-onnitteluissa.

Se tarkoittaa, että joku ystäväni on ainakin muutaman sekunnin ajan muistanut minua ja halunnut onnitella. Erityisen hieno ilonaihe on se, että onnitteluissa on myös nuoria.  Eli kaikki eivät ehdi hautuumaalle minua ennen.  Kiitos, että olette!

Jouni Palosaari Kittilän Ihmisten puheenjohtajaksi

Kittilästä ja Levistä on kirjoitettu joskus ikävästikin - ehkä silkasta kateudesta. Oli miten oli Lapin yliopistossa on tehty opinnäyte eettisestä matkailusta.  Levi ja Kittilä on uranuurtajia siinä, että matkailuala kantaa vastuuta myös paikkakunnan alkuperäisväestöstä.  Kittilän Ihmiset tuo syrjäkyliä myöten yksinäisiä vanhuksia ilmaisille hotellilomille, kuntoilemaan, kylpylään, tanssiaisiin.

Karin eli Potkulautamiehen kuusi vuotta sitten perustama yhdistys on kasvanut merkittäväksi yhteishengen rakentajaksi ja lappilaisvanhusten elämänlaatua parantavaksi toimijaksi. Valehtelisin, jos sanoisin, että ihan helppo juttu, tehkää perässä. Ei, tienraivaajana aivan uudenlaista lähimmäisenrakkautta ja hyvän tekemistä tyhjästä rakentaminen on vaatinut niin hikeä kuin kyyneleitä.  Ei sentään verta, mutta paljon työtä.  Olen hänestä hyvin ylpeä.

Omassa ja Potkulautamiehen elämässä on nyt  uusi jakso, jossa painopiste on vaihtunut Helsinkiin. Meistä on  tullut isovanhempia. Nuorempi tyttäremme avioituu kesällä Bhutanissa.  92-vuotias äitinikin tarvitsee enemmän tyttärensä läsnäoloa ja terveyteni aina ajoittain mainiota Meilahden sairaalaa.

Nyt on hyvä siirtyä taustalle kun Jouni saatiin uudeksi puheenjohtajaksi. Jouni on toiminut aktiivisesti yhdistyksen hallituksessa jo pitkään. Olen oppinut arvostamaan hänen aloitteellista, aikaansaavaa ja idearikasta toimintatapaansa.  En osaa kuvitellakaan parempaa puheenjohtajaa yhdistykselle. Eikä muuten kukaan muukaan.  Yhdistyksellä on hyvä hallitus, jossa yhdistyy monenlaista osaamista.  Luotan siihen, että toiminta sekä jatkuu että uudistuu hyvään suuntaan.

Kittilän Ihmisten  toiminta on täysin avointa, verkkosivuilta löytyy niin toimintakertomus kuin tilinpäätöskin.  Huomionarvoista on se, että kaikki työ tehdään talkoilla vapaaehtoisvoimin.  Jos jossain maailmassa löytyy yhtä tehokas vapaaehtoisorganisaatio, kertokaapa minullekin.

Luonnollisesti olemme Potkulautamiehen kanssa jatkossakin toiminnassa mukana, mutta nyt vetovastuu jää nuoremmille. Kittilän vuosien aikana olen saanut tutustua niin huikean rakastettaviin ikäihmisiin, että helsinkiläiset eivät edes osaa kuvitella tätä ajattelun ja lämmön rikkautta.