Tilinpäätösaika ja uuden alku

Entisinä aikoina vuodenvaihde oli hektistä aikaa.  Esmerkillähän oli toistakymmentä tytäryhtiötä. Tilinpäätöksiä oli seitsemällä eri kielellä ja vielä useammalla kirjanpitojärjestelmällä ja monenkirjavin verolaein. Vasta vapautuneen Venäjän aloitteleva kirjanpitolainsäädäntö oli kauniisti sanoen mieliinpainuva kokemus. Tilintarkastajalla oli tapana sanoa: Näitä osaa harva lukea ja vielä harvempi kirjoittaa.  Otin sen kemplimettina.

Enää ei onneksi tehdä tilejä euroissa. Sen sijaan voi laskea kuluneen vuoden voitot ja tappiot. Saan olla nöyrällä ja kiitollisella mielellä elämälle. Kiitollisin olen rakkaista lapsistani, joista saan olla niin iloinen ja ylpeä.  Jos haluaa tarkemmin perehtyä asiaan, voi ostaa tammikuun Gloria-lehden ja lukea enemmän Annamarin ja vävypojan elämästä.  Siellä Bhutanissa saimme olla mukana juhlallisuuksissa.  Haikeana jään ikävöimään sankarikoiranpoika Artoa, johon ehdin niin kovasti kiintyä.  Vapaasti korkeassa ilmanalassa kulkemaan tottunut koira ei ehkä voisi asustaa missään toisessa maassa.

Pariisissa tuli käytyä useammankin kerran. Lapsenlapsi on tietenkin mummin ja vaarin silmäterä ja aurinko.  Nyt pikku Eleonor on saamassa oman huoneen ja muuttoavuksi olemme lähtemässä. Potkulautamies laittoikin pikkuneidin Lapin vierailusta blogiinsa kuvan.

Kuluneen vuoden tautisaldo oli mittava, lääkärissäkäyntejä oli kymmeniä. Taudeista kiinnostuneet voivat lukea Sairaan hyvä potilas-blogiani. Kirjoittamistyöt ovat jäämässä hiukan vähemmälle. Minulla tuntuu aina olevan joku hyväntekeväisyyshanke meneillään.  Nyt alkaa taas uusi yhdistys, Suomen Ultraharvinaiset ry. Toivottavasti voin olla sen kautta avuksi muille erittäin harvinaista tautia sairastaville.  Verkkosivut avautuvat lähipäivinä.

En tee Uuden Vuoden lupauksia, olen jo oppinut, että en voi luottaa itseeni. Jos ei petä päättäväisyys, jaksaminen ja terveys ei aina ole omissa käsissä.  Niinpä olen kuin suomalainen edustusurheilija: teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää.

Hyvää Uutta Vuotta ja armeliasta asennetta elämään.
Kuvassa Arto autoilee.

Römpsysyksystä oikeaan talveen

Lapissa on vuodenaikoja runsaasti.  Tänä vuonna on vielä ollut römpsysyksy.  Se tarkoittaa vetistä ja lumetonta alkutalvea.  Römppäkeli on huono myös poromiehille.  Ja tietysti myös joulupukille.  Täällä Kittilässä sentään on lunta hyvinkin puoli metriä, ettei ole huolta joulupukilla eikä poroilla. Olikin talolle tullessa taas verkkoyhteys nurin.  Onneksi täällä on osaava joulupukki nörtti, joka värkkäsi yhteyden kännykän avulla.  Joulupukilla olikin kova kiire oikeisiin töihin, tänä vuonna brittituristit ovat punnan kurssin vahvistumisen myötä palanneet ja brittipilttejä on jonoksi asti Joulupukkia tervehtimään.

Niinpä.  Pitkän tauon jälkeen taloon tullessa ei suinkaan laiteta takkaan valkeaa tai ryhdytä kahvinkeittoon.  Ei, nyt pitää ensi töikseen katsoa, että netti toimii.  No, seuraavaksi ryhdyn kynttilälyhtyjä virittelemään. 


Helsingin tietämillä taitaa römpsysyksy jatkua joulunakin - pahimmassa tapauksessa se vain muuttuu römpsykevääksi. Ettei sitten vaan tulisi vielä römpsykesää samaan putkeen.  Mummina tietysti jännittää, mitä Eleonor lumesta tykkää.  Täällä on jo odottamassa toppahaalari, pihassa on hyviä kinoksia, joista voi pulkkamäkeä rakentaa.  Vai tekisikö vain pieniä liukuja pyllymäkitarkoitukseen.  Tällaisia mummipohdintoja näin joulun alla.

Tuntuu olevan valtakunnanpolitiikassakin meneillään oikein römppävuosi.  Ensiksi oli hallitus, joka ei saanut yhtään mitään aikaiseksi. Sitten tuli uusi hallitus, joka sekään ei saa mitään aikaan. Jos Kittilän kunnallispolitiikkaa pohtii, niin se vasta sitten römpsyä onkin.

Lumella ja kaamoksella on rauhoittava vaikutus.  Olenkin ihan unohtanut, että joulu on jo ensi viikolla.  Kävin Leppäsen Kirstin sekoitushoidossa pehmittämässä kireitä lihaksia joulutälliin.
Sekoitushoito tarkoittaa klassisen hieronnan, hermoratahieronnan ja Kalevalaisen jäsenkorjauksen yhdistelmää ja kestää kaksi tuntia.  Siinä samalla voi vaihtaa kuulumisia ja parantaa maailmaa.  Tästä on hyvä lähteä joulua rakentamaan.  Meitä tuleekin tänne Leville sukua, lankoja, vävyjä, kälyjä iso joukko. Ja ihan tärkeintä on  tietysti saada rakkaat lapset ja vävyt Bhutanista ja Pariisista yhteiseen joulunviettoon. 

Kuva Kirstin pihasta aamuhämärissä. Sopii samalla Joulurauhan toivotteluun.  Toivottavasti Jouluna olisikin rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Joulustressi ja kaamosmasennus: huono yhdistelmä

Sade tihuuttaa mustaan ikkunaan, adventtiaika.  Hoosianna!  Urheiluselostajatkin ova omineet raamatullisuutta, hapoilla olevat lihakset viimeiseen asti pinnistettäessä huutavat hoosiannaa.  Mielenkiintoista.  Adventin aika, pikkujoulut, glögi...

Monta vuotta meni Kittilässä, enkä ollenkaan ymmärtänyt helsinkiläisiä ja heidän kaamosmasennustaan. Lapissa kaamos oli vuoden aika, jossain loppusyksyn ja keskitalven välissä.  Joulu mukavasti katkaisi kaamoksen selän.  Tapaninpäivänä oli jo kukonaskeleen pidempi päivä.

En ole erityisen jouluinen ihminen. Olen maailman huonoin lahjanostaja, ei kertakaikkiaan ole mielikuvitusta. Ehkä on liian kovat vaatimukset.  Lahjassa pitäisi olla jotain ideaa tai itsetehtyä. Käsityötaidoillani patalappua ihmeellisempiä luomuksia ei synnytetä.  Keittokirjan avulla osaan tehdä pannukakun, joka lässähtää tai sitten ei.  Joulutortut saattavat onnistua kaupan valmistaikinasta, jos eivät jää raaoiksi tai pala.

On olemassa kotoisia piparkakuntuoksuisia jouluihmisiä. Kaikilla ihmisillä on hyvä olla kukoistuskausia.  Ei huono jouluihminen välttämättä ole paha ihminen. Huono jouluihminen ei osaa rentoutua jouluna.  Jouluna kun pitäisi olla niin täydellistä, valmisteltua, suursiivottua, itseleivottua, koristeltua.

Joulu on aivan liian emotionaalinen kalenterimerkintä. Pienenä kysyttiin: Oletko ollut kiltti.  Mitä toivot joulupukilta?  Muistan vieläkin, kaunoluistimet.  Silloin Joulu oli vakavamielinen juhla, vasta Tapaninpäivänä sai mennä ulos.  Sinä Tapaninpäivänä oli hentoa lumisadetta, kun luistelin yksinäni, onneksi sentään valaistulla luistinradalla.

Jouluun liittyy tarpeettoman paljon tunnetta ja muistoja. Riippumatta siitä, viettääkö joulua tropiikissa tai Lapissa, joulun tunneilmapiirin tuo mukanaan lapsuudesta.  Jouluna äitinä pitäisi olla niin hyvä, pitäisi osata tehdä perheelleen kaunis ja tunnelmallinen, piparkakkujoulu. 

Jouluna pitäisi olla maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Ehkä tässä iässä saa olla jo armelias itselleen, ja tunnustaa, että olen jouluissa ihan huono. Silti odotan innoissani Joulua, lunta, Kittilää yhdessäoloa perheen kanssa.

Uusi rauhanliike: isoäidit terrorismia vastaan

Ranskalainen marmeladi on hyvää paahtoleivällä. Aamun lehden kanssa oli sopiva pohtia terroria.  Pariisissa se tuli niin lähelle. Ei hätää, tyttären perhe oli turvallisesti kotonaan muutaman kilometrin päässä pommi-iskuista.
Ystävät ja sukulaiset ovat soitelleet, ja lähettäneet viestejä.  Ovat ajatelleet meitä ja tyttären perhettä. Kun tuntee jonkun, joka olisi saattanut olla terrorin kohteena, se tulee lähemmäksi. Olimme Pariisissa tammikuussa Charlie Hebdo-murhien aikaan. Myös se pysäytti - mutta tämä oli toisenlaista - kohteena oli summamutikassa ihan kuka tahansa.  Ylen uutisissa kuvattiin kynttilöitä vieneitä surunvalittelijoita Helsingin Ranskan-lähetystön edessä.

Aamulla ajattelin, miten turtuneita olemme sotaan.  Kukaan ei vie kynttilöitä minnekään, kun itsemurhapommittajat tappavat kymmeniä Baghdad tai Kabulissa. Tai Aleppossa. Sieltä lähdetään pakoon. Samaa ISISiä, joka on jo Euroopan ytimessä ja joka räjäytti yli 200 venäläistä räjähti taivaan tuuliin Siinain yläpuolella.

Ehkä pitäisi perustaa isoäitien rauhanliike.  Jos isoäidit saisivat päättää maailman asioista, lapsenlapset eivät koskaan joutuisi sotien jalkoihin.
Kuva vuoden takaa Pariisista.  Silloin poliisit vielä iloisesti rullaluistelivat ja poseerasivat Louvren aukiolla turistien kanssa.

Tietokirjailija on hienompi kuin pelkkä eläkeläinen

En ollut koskaan kuullutkaan mistään Tieto-Finlandiasta (asuinhan Englannissa 1992-2004).  Kustannustoimittaja Marita Komi soitti syksyllä 2006, ja kertoi, että seuraavana päivänä on ehdokkaiden esittely.  Marita tuli Nissen kanssa oikein käymään kotona ja onnitteli kukkapuskan kanssa.   Sehän oli virhe.

Siellä esittelytilaisuudessa oli telkkari ja toimittajia.  Ja muiden ehdokkaiden kustantajat toivat kukkaset vasta kameroiden välähdellessä.  Minä sitten siinä kukattomana.  Muutenkin olo kuin Liisalla Ihmemaassa.

Jos ajattelee, että on varmaan kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka ajattelivat, että "olisi hienoa olla kirjailija".  Ainakin 10 000 ihmistä aloittaa toiveikkaana kirjan kirjoittamisen joka vuosi.  Kaikki eivät löydä kustantajaa.  Yli 6000 tietokirjaa julkaistaan vuosittain, niistä pari sataa on sen verran hyviä, että kustantaja lähettää ehdolle kilpailuun.  Ja kuusi parhaaksi arvioitua pääsee ehdolle.

Koska sen vuoden tuomarin, Raimo Väyrysen esimies Erkki Tuomioja oli ehdolla, ei kovasti jännittänyt enää voittajan valinta.  No, ei se mitään. Minulle ehdokkuudesta oli ihan tarpeeksi iloa.

Tämän vuoden ehdokkaista todettiin, että suuret kustantajat puuttuivat joukosta.  Mahtaakohan kustantajilla enää riittää kiinnostusta kustantamaan (eli maksamaan) kisaa? Kilpailun tarkoituksena kun olisi edistää joulumyyntiä.  Duodecim oli hyvä kustantaja.  WSOY:stä voisi kauniisti sanoa, että kuuluisaa valkeaa glögiä oli hieno maistaa.  Tunsi olevansa joku siinä julkkutungoksen seassa.

Oman ehdokkuuteni jälkeen olen sitten vähän seurannut TietoFinlandia ehdokkaita, muutamia lukenutkin.   Vieläkin ihmettelen, että tulin valituksi.  Suomalaiset tietokirjat kun ovat pääsääntöisesti tylsiä. Joistain kirjoista olen päätellyt, että suomalaiskirjailijoilla on surullisen usein tärkeilevän pönöttävä tyyli.  Hallitsematon sivistyssanojen käyttö ei ole todisteena sivistyksestä vaan huonosta suomen kielen hallinnasta tai silkkaa laiskuutta.  Oppikirjat sitten asia erikseen, niissä kielen pitäisi tietysti olla vielä selkeämpää.

Kirjoittaminen oli mukavaa.  Minustakin on mukavaa olla tietokirjailija elämäni loppuun asti. Onhan se paljon coolimpaa kuin eläkeläinen.  Kun väestö vanhenee, Suomessa on kymmeniä tuhansia tietokirjailijoita joskus vuonna 2030. Tei ehkäpä ei, tuskin silloin enää mitään tietokirjoja painetaan. On vaan bloggaajastaroja.   Tai jaetaan BlogiFinlandioita. Kukahan ne kustantaisi?

Lihapullakapina

Ajattelin hakea kaupasta aamupuuroon Nalle-jauhoja ja Satokausikalenterin ehdottomia hedelmiä. Katsoin kyllä ensi vuoden kalenterista, koska tämän vuotista en aikanaan ymmärtänyt hankkia,  mutta luultavasti tämänkin vuoden lokakuussa espanjalaiset satsumat ovat hyviä.  En muuten olisi tiennytkään, että granaattiomena voi olla näin hyvää.  Olen aiemmin ostanut väärään aikaan. Onkin tullut kokeiltua ihan uudenlaisia hedelmiä, persimoneja, mangoja. Minä tykkään tällaisesta ravitsemusneuvonnasta.  Kun kohteliaasti kerrotaan, mikä juuri nyt on hyvää.

Kaupassa osui silmään Ilta-Sanomien etusivulta uusi lihapullaohjesääntö: Viisi lihapullaa päivässä.
En ole tainnut syödä lihapullia ainakaan kymmeneen vuoteen.  No, ehkä olen saattanut joillain kokkareilla ottaa tikun nokassa cocktail-lihapullan.  Otsikon nähtyäni minuun isti kapinamieli. Ja minuahan ei määräillä. Olin jostain lukenut, että Kivikylän lihapullat on Suomen suosituimpia einestuotteita.  Niinpä siis eineshyllylle.

Alunperin oli tarkoitus syödä lounaaksi jotain muuta.  Maistoin yhden kylmänä - suunnilleen samanlaista kuin tikunnokkapullat kokkareilla.  Sitten mikrotin viisi. Oli ihan hyviä. Mikrotin vielä muutaman.  Olen niin vanha, että tiedän, mitä tarkoitetaan kun kysytään: Montako söit?  Vastaus: Yheksän.

Totesin, että voi olla hyvinkin että syön lihapullia toistekin.  Hyvä puikulamuusi, puolukkasurvosta, Myrttisen kurkkuja, rakuunaporkkanoita, sinappia ja lihapullia.  Ilman THL:n ja WHO:n ruokadirektiiviä olisin ehkä jäänyt lihapullista loppuiäkseni osattomaksi.

Saa nähdä, mikä ensi viikolla aiheuttaa syöpää. Minä reipastuin lihapullakapinastani ihan silminnähden. Olinkin jo ihan väsähtänyt kaikkinaisiin elämäntapadirektiiveihin.

Ystävät ja naapurit

Terveisiä Pariisista ja Winchesteristä. Pariisissa lapsenlapsi täytti vuoden. Siinä onkin tarpeeksi syytä Pariisin matkaan.  Syntymäpäivä ajoittuu harmillisesti yhteen Pariisin muotiviikkojen kanssa, mikä tarkoittaa, että hotellit ovat täynnä.  Saimme sentään postimerkin kokoisen hotellihuoneen, josta piti maksaa 160 euroa yöltä eikä siihen kuulu edes aamiaista.  Muuten matka meni hyvin.

Lensimme Orlystä suoraan Southamptoniin. Kyläilimme vanhojen rakkaiden ystävien luona. Ystävillämme oli kultahäiden kunniaksi juhlaillalliset, joilla sitten tapasimme vielä lisää rakkaita ystäviä.  Ja kyllä meillä oli mukavaa.

Olimme yhden yön Winchesterin keskustassa Wessex-hotellissa, joka sijaitsee Winchesterin katedraalin vieressä ja kivenheiton päässä entisestä kodistamme. Pikaisesti tapasimme kolme entistä naapuriamme.  Lupasimme ensi kerralla viipyä Winchesterissä pidempään ja kertoa tulostamme etukäteen.  Oli nostalgista kävellä vanhoilla kulmilla. Winchester ei ole kymmenessä vuodessa paljon muuttunut.  Eikä se kovin paljon voikaan muuttua, talot ovat vuosisatoja vanhoja eikä niitä saa purkaa eikä muutella.

Söimme illallista ihka ensimmäisten Winchesterin naapureidemme kanssa.  Bryan on jo 86, mitä ei kyllä voisi uskoa.  Voisi kirkkain silmin sanoa olevansa hädin tuskin 60, eikä kukaan epäilisi.

Kotimatkalla kävin muistamaan naapureitamme.  Viime kuussa olimme entisen naapurin 70-vuotispäivillä. Olimme naapureita 1970-luvulla Kruununhaassa. Jokaisesta asuinpaikastamme naapureista on tullut ystäviä ja ystävyys säilyy vuosikymmenten yli.

Joistain naapureista on tullut ihan lähiystäviä. Puhutaan hyvistä johtajuustaidoista, alaisuustaidoista.  En ole nähnyt missään arvostettavan hyviä naapuruustaitoja. Usein kyllä näkee lehdissä juttuja naapureiden oikeustaisteluista, joko aidasta tai aidanseipäästä. Vai olenko jotenkin omituinen, kun en ole ikinä elämäni varrella osannut riitaantua yhdekään naapurin kanssa.

Tänään on Tyttöjen päivä.  Hyvin tärkeä asia.  Joskus voisi viettää Naapurin päivää. Vaikka sanomalla: Päivää.