Ei saa moittia ketään

Äiti pääsi viime maanantaina pois.  Oikeastaan hän ei itsestään noin sanonut.  Kertoi olevansa valmis lähtöön. Tässä on vivahde-ero. 94 vuotta on ennätys suvussamme. Äiti oli siitä ylpeä.

Inkeri-äiti syntyi vauraaseen suksitehtailijaperheeseen Vimpelin Saarikentän laidalle. Heikkilän vieraanvaraisessa ja isämaallisessa perheessä oli kaksi tärkeää asiaa: laulu ja pesäpallo. Perheen kvartetti lauloi neliäänisesti Merikantoa , operettisävelmiä ja vähän vakavampaakin musiikkia.  Väinö-vävy säesti  Kaikki pleasivat myös Vimpelin Vedossa pesäpalloa. Raskaana olleesaan äiti kertoi aina toivoneensa, että lapsi osaisi laulaa ja pelata pesäpalloa, muusta ei niin väliä. Hän joutui odottamaan: vasta kuopus Pekka kunnostautui pesäpallossa mestaruussarjatasolle.

Tehtailija Antti Heikkilä kuoli Inkeri-äidin ollessa kymmenvuotias. Nuorin veli Kalevi otti perheen pään roolin ja ryhtyi 17-vuotiaana suksitehtaan johtoon. Inkeri-äiti lähetettiin Lapualle yhteiskouluun. Rehtorina oli Hilja Riipinen. Koulunkäynti - ainakaan läksynluku - ei ollut kovin mieluisaa, mutta keskikoulun äiti selvitti, joskus taisi tulla kesäksi ehdot matematiikasta.

Äidin ollessa 17-vuotias lukiolainen, alkoi talvisota. Luokan pojista useimmat lähtivät vapaaehtoisiksi rintamalle. Jatkosodan alettua äito lähti Ääniselle ilmavalvontalotaksi. Sodassa oli rauhallinen asemasotavaihe. Aivan äskettäin äiti sanoi, että lottapalvelus oli hänen elämänsä parasta aikaa.

Äidille sotaa pahempi koettelemus oli tuberkuloosi.  Penisilliiniä ei vielä ollut Suomessa käytössä ja tuberkuloosiin usein kuoltiin. Äiti selvisti tuberkuloosista. Kalevi-veli haki hänet kotiin Härmän parantolasta toipumaan Heikkilään. Pesäpalloa pidettiin niihin aikoihin liian rasitttavana toipilaalle.  Ylipäänsä keuhkotautisen ei edes ajateltu lähtevän opiskelemaan, sillä taudin ajateltiin uusivan milloin tahansa.

Lapualla äiti jäi seitsemännelle luokalle, muutti sitten vielä Kokkolaan jatkaakseen koulua, mutta tuberkuloosi antoi merkkejä itsestään ja niin koulu jäi seitsemännelle. Jälkikäteen äiti katui saamattomuuttaan ettei jatkanut ylioppilaaksi. Äiti sanoi myös: Ei koskaan käy hullummin kuin sallittu.

Sodan jälkeen Vimpelin kylänraitille ilmestyi komea näky; Kauko Tammela.  Parikymmentä vuotta sitten Vimpelissä minulle tuli joku tummu (vanha naisihminen) sanomaan: "Kyllä se isäs oli niin komea, ei oo telekkarissakaan ikinä nähty ketään yhtä komeaa.  Ei ees Ritke Kauniissa ja rohkeissa".

Inkeri ja Kauko avioituivat pian sodan jälkeen lyhyen seurustelun jälkeen. Äiti kertoi ihmisten kyllä paheksuneen, ettei keuhkotautisen pitäisi naimisiin mennä.

Seurasi muutto huolettomasta Vimpelistä varautuneeseen ja totiseen pohjoissatakuntalaiseen maisemaan, Parkanoon.  Perhekuntaan, jossa työ ja ahkeruus mittasivet ihmisetn arvon. Naimisiin mennessään äiti kertomansa mukaan osannut edes kananmunaa keittää. Avioliitto kesti kuitenkin isän kuolemaan asti.

Parkanossa Inkeri esitti yksinlaulua niin kirkossa kuin kissanristiäisissä, joskus duettona Mansukosken Pertin kanssa.  Lapsena jotenkin aina nolotti, vaikka epäilemättä hyvin äiti lauloi.
Urheilua Parkanossa ei harrastettu, ainoa henkireikä oli Naiskuoron harjoitukset kerran viikossa.

Joskus äiti teki musiikinopettajan sijaisuuksia yhteiskoulussa. Pekan ehdittyä kouluikään äiti pääsi töihin Rakennusliike Ruhalan konttoriin.  Työssään hän viihtyi oikein hyvin, ihmetteli vaan, miksei ollut ymmärtänyt lähteä töihin jo nuorena.

Äiti oli innokas penkkiurheilija.  Vaikka viime vuosina muisti jo hiukan oli heikentynyt, keihäänheiton maailman kärjen hän muisti ongelmitta, Tero Pitkämäen kärkitulokset sentilleen. Formuloissa hän oli vankkumaton Ferrari-fani, Michael Schumacher oli suosikki. Äiti sai tietokoneen 87-vuotiaana. Skype oli tarpeen yhteydenpitoon lastenlasten kanssa.  

Jos jostain puhuttiin pahaa, Heikkilän Iida mummi sanoi napakasti: "Ei saa moittia ketään."  Näin sanoi myös äiti. Eikä ikinä moittinut, vaikka olisi varmaan joskus ollut aihettakin.

Voi elämän kevät

Olin Meilahdessa oikein osastolla kolme päivää.  Lääkäri sanoi lempeästi, että nyt pitää ainakin kaksi viikkoa keskittyä vain omaan vointiin.  Pitää unohtaa velvollisuudet ja muiden tarpeet.
Vapaaehtoistyössä on sellainen huono puoli, että kun siihen on lupautunut, vapaaehtoisuus loppuu. Oikein mielelläni olen pari vuotta ahertanut, kovin kiinnostavaa on ollut ja on edelleenkin.

Vapaaehtoistyöstä ei pääse sairauslomalle.  Ei voi soittaa mihinkään numeroon ja sanoa, että nyt tarvitsen saikkua. Lääkäri kehotti vilkaisemaan viime viikkojen kalenteria ja etsimään sieltä syytä voinnin romahtamiseen. Laskin, että kuukauden sisään pelkkää kokouksissa istumista yli 40 tuntia. Sen päälle kirjoitustyöt, sähköpostit ja puhelut.  Lääkäri oli oikeassa. Taisin kaatua saappaat jalassa.  Toivottavasti jatkossa on viisautta jakaa voimat oikein.

On ollut jo pari vuotta pirullinen infektiokierre. Ultraharvinaisesta kynsisienestä tuikitavalliseen vyöruusuun.  Ja vaikka mitä siitä väliltä.  Hammaslääkäriseikkailuistakin olen blogissa kirjoittanut. Sekin tarina jatkuu.  Vihdoin vasta seitsemäs hammasta hoitanut lääkäri suostui tekemään lähetteen kartiokeilakuvaukseen ja sieltähän hampaan juuresta löytyi koteloitunut infektio ja seuraava vaihe onkin hampaan poisto. Toivottavasti jo ensi viikolla.  Antibioottikuuri loppui viikko sitten, nyt on menessa viruslääke herpekseen, joka sitten saakin jatkua loppuiän estolääkityksenä. Tautitilanteesta tarkemmin blogissani Sairaan hyvä potilas.

Pikkuhiljaa tässä toipuilen ja opetan vasenta jalkaa yhteistyöhön oikean kanssa. Kyllä se siitä. Mutta paljon on työtä edessä. Puoliero laittaa rangan koville. Kävelyharjoitukset maksetaan kivulla oikeassa lonkassa. Onneksi tässä oli välillä monta hyvää vuotta.  Niistä on syytä olla kiitollinen.

Seuraava tavoite on voimien kerääminen seuraavaan Parkanon-matkaan.  Inkeri-äidin tilanne on vaikea. Voi äiti-kulta, kunpa pääsisit pois. Olethan jo kauan kertonut olevasi valmis lähtöön.

Varasin pari kuukautta sitten Assisin-matkan enneagrammia varten.  Eipä silloin tulevaisuueen nähnyt. Toisaalta ei voi tulevaisuutta peruuttaa pelon vuoksi. Nyt on näin. Joskus kuukaudessa ei tapahdu mitään, joskus liikaakin.

 Heinäkuun lopussa on Kittilän Ihmisten tanssiaiset ja golf-kisa. Jos Jumala suo ja elää saadaan, toivoisin sinne pääseväni. Ja vielä on kesää jäljellä - molemmat tyttäret ovat tulossa. Monenlaisia sävyjä elämäni räsymatossa juuri nyt. Tuomi sentään kukkii tänäkin vuonna.

Toisenlainen äitienpäivä

Äiti sai laajan aivoinfarktin puolitoista viikkoa sitten. Nousi kuumekin. Lääkärin soitti ja keskustelimme hoitolinjauksista, keskustelimme myös veljien kanssa. Sovimme, ettei turhaan pitkitetä loppusuoraa, infarkti oli niin laajalla alueella, että toipumisen mahdollisuutta ei ole. Olimme yksimielisiä saattohoidosta.

94-vuotiaaksi elänyt äiti on jo muutaman vuoden sanonut olevansa valmis lähtemään. Viime aikoina, muistin ja voimien heikentyessä hän on sanonut sen yhä useammin. Kuten kaikki tuntemani tosi vanhat ihmiset, hän ei pelkää kuolemaa.  Se mitä pelätään eniten, on pitkä loppusuora kroonikko-osastolla.

Eikö mitä, Inkeri-äiti, sotaveteraani, selätti kuumeen. Enkä tiedä, pitäisikö olla iloinen.  Oli vaikea lähteä sairaalasta, jättää äiti yksin  halvaantuneena ja täysin avuttomana. Äiti kuulee ja ymmärtää puheen. Tapahtui juuri se, mitä äiti eniten pelkäsi. Äidillä ei ole hyvä äitienpäivä.

Digiraivo lauhtui veroilmoituksen teossa

Ajoittain nousee silmitön digiraivo. Mieluusti heittäisi läppärin seinään, jos se tilannetta helpottaisi. Autoilijat syyllistyvät rattiraivoon. Gael Lindenfeldin vihanhallintaoppaassa selitetään vihan sangen usein johtuvan omasta avuttomuudesta ja sen tuomasta voimattomuuden tunteesta.
Olen aikanaan raivostunut Elisaan, Soneraan ja nyt DNA:han.  Aina suutuspäissäni vaihtanut operaattoria, kunnes opin, ettei niissä oikeastaan ole mitään eroa. Eniten petrattavaa olisi omissa digitaidoissani.

Pesäero DNA:n Welhosta etenee pikkuhiljaa.  On silti käsittämätöntä, miten moniin paikkoihin on aikoinaan sähköpostiosoitteellaan rekisteröitynyt.  15 vuotta käytössä olleen sähköpostiosoitteen muutosurakka alkaa valmistua.

Arabianrannan Tekniikkamuseolla oli mielenkiintoinen tilaisuus: Ultrahakkerit kokoontumassa. Voisivat hakkeroida kaikki roskapostittajat suohon. Sinne näkyi kokoontuvan nuoria miehiä mustissa huppareissa. Ymmärtääkseni ovat hyvällä asialla.

Viime viikon pahin digiraivokohtaus tuli, kun menin pari tuntia ennen lääkäriin lähtöä käymään Dextran Omadextrassa katsomassa, onko labratulokset ehtineet sinne.  Siellä olikin tieto: "Ajanvarauksenne 20.3. ei onnistunut".  Hyvä, että huomasin, jäi turha lääkärissäkäynti tekemättä. Mutta v-kirjaimella harmitti.  Olisivat nimittäin voineet ilmoittaa ajanvarauksen epäonnistumisesta jollain muulla tavoin. Dextrassa on hyviä lääkäreitä, mutta extradextrasurkeat tietojärjestelmät.

Digiuupumuksen tilassa kirjauduin tunnuslukusovelluksella veroilmoituksen täyttöön.
Kylläpä oli kätevää, veroilmoituksen teko oli suorastaan kivaa.  Niin hyvin ohjelma neuvoi käyttäjää eteenpäin. Verottaja palautti uskoni digitulevaisuuteen. Verkossa veroilmoituksen teko oli niin paljon helpompaa ja nopeampaa. Minusta tulikin iloinen veronmaksaja.  Taitaa olla veronpalautusta odotettavissa. Että sekin vielä.

Luulin pitkään, että pankin pahvisten tunnuslukukorttien tilalle pitää hankkia Mobiilivarmenne. Kun valittelin sen hankkimisen monimutkaisuutta, joku valisti, että tunnuslukusovellushan sen pitää olla.  Ja niin pitääkin.  Kyllä oli kätevää ja näppärää.  Vieraileva ostonörttini latasi ohjelman ja opetti homman viidessä minuutissa. Olen vähän ikätovereilta kysellyt, ja monet näköjään edelleen luulevat, että mobiilivarmenne on se, mitä tarvitaan. Vannovat pysyvänsä pahvisissa tunnuslukukorteissa.

Digiaika ei ole ollenkaan monimukaista, kyse on vain siitä, että pitää osata antaa selkeät ohjeet. Pankit voisivat pyytää verottajalta tukiopetusta asiakasystävällisten digiohjeiden kirjoittamiseen. Sen sijaan, että Nordea ja muut pankit pelottelevat tunnuslukupahvien lopettamisella, voisivat antaa selkeämmät ohjeet tunnuslukusovellukseen siirtymisestä.

Here endeth the first vanhusdigilesson.

Laiska luettelee töitään mutta ehti sentään oopperaan

Poikettiin Tallinnassa ystävien kanssa, viivyttiin yksi yö. On tuo uusi laivaterminaali hieno, ihan jo kokemus sinänsä.  Laivatkin ovat niin siistejä ja nopeita. Esmerk avasi Tallinaan toimiston 1990-luvun alkuvuosina.  Silloin tuli siellä käytyä useammin.
Onpa kaupunki muuttunut, kaikki kansainväliset huippumuodin ketjut ovat sinne myymälöitään avanneet, eivät ole Suomenlahden tälle puolelle vaivautuneet. Jotenkin tuntuu, että Virossa jo osataan monet asiat paremmin kuin Suomessa.
Myös ooppera ja Carmen kuului ohjelmaan. En ole ikinä niin hienoa Carmenia nähnyt. Itkin useampaankin kertaan. Carmen oli loistava, mutta en hänen lauluaan itkenyt.  Itkin muistoa.  Kun 18-vuotiaana minulle Helsingin Kuulonhuoltoliitossa kerrottiin, että kuuroudun alle 40-vuotiaana. "Ei kannata opiskella, nyt vaan äkkiä töihin, että saat eläkettä".  Se oli kova tuomio kesken ylioppilaskirjoitusten.
Niinpä menin 1-vuotiseen kauppaopistoon Ikaalisiin.  Pari kertaa viikossa koulun jälkeen menin kirjastoon kuuntelemaan oopperoita ja sinfonioita.  Ajattelin, että yleissivistykseni jää vajaaksi, ellen yhtään ole niihin paneutunut ennen vääjäämätöntä kuurouttani.  Tarkemmin ajatellen, taisin olla sairastunut vähintään keskivaikeaan masennukseen. Jo puolitoista vuotta myöhemmin olin TYKS:issä professori Meurmanin potilaana ja korva leikattiin ensimmäisen kerran. Tiesin Meurmanin olleen Tukholman Karolinskassa opettelemassa jo paljon aiemmin ja USA:ssa näitä oli leikattu jo pitkään. Kuuloliittoon ei tieto ollut kulkenut.

Sitten parikymmentä vuotta myöhemmin kun sain MS-diagnoosin (joka sittemmin kyllä vaihtui), sain myös vertaistukea: "Sinun on nyt opittava olemaan vammainen".  Onneksi en oppinut. Enkä vieläkään ymmärrä tätä vammais-identiteetin tarvetta.  Minusta ihminen saa olla ihan oma itsenä ja parhaansa mukaan selviytyä vaivojensa kanssa.

Kaiken tämän kokemuksen innoittamana sitten vielä tarvittiin yksi uusi potilasyhdistys, Suomen Ultraharvinaiset. Potilasyhdistyksen tärkeimpiä tehtäviä on uusimman tutkimustiedon välittäminen potilaalle. Ja jos luettelisin, miten paljon olemme kuluneen vuoden aikana tehneet töitä  yhdistyksessä, kuulostaisi omakehulta. Ollaan siis hiljaa.  Yhdistystoiminta kuitenkin tarkoittaa sitä, että en enää oikeastaan ehdi mitään muuta. Raamatussakin sanotaan: "Onko mitään tärkeämpää, kuin että ihminen iloitsee teoistaan, sillä kuka tuo hänet takaisin katsomaan kaikkea sitä hyvää, mitä jää  hänen jälkeensä?

Naisjohtajan paikka keittiössä

Ranskassa opin uutta naisjohtajuudesta. Pariisissa kohutaan Joel Robuchonin  ravintolaketjun  naiskokista Champs Elysen ravintolassa.   Tyttäreni oli varannut pöydän tai oikeastaan paikan baaritiskiltä syntymäpäiväni kunniaksi.
Lounas oli yllätys - kulttuurishokki.  Keittiössä oli viitisentoista työntekijää.  Työtä tehtiin äärimmäisellä intensiteetillä, äänettömästi ja keskittyneesti. Kun chef ilmoitti: "5 hummerisalaattia", kuului yhteen ääneen rytmikäs: "qui chef".  Olihan se keittiö, mutta enemmän se oli performanssi. Jokainen tiesi täsmälleen tehtävänsä, annokset valmistuivat siististi, järjestelmällisesti, huolella.

Jokainen annos näytettiin chefille ennen asiakkaalle viemistä. Television mieskokit räyhäävät ja  kiroilevat, sotkuakin syntyy. Rauhallista, eleetöntä, kaikki vain sujui, johtaminen tapahtui katsekontaktilla.  Oli aistittavissa, miten kaikki oli hallinnassa. Siinäpä johtamisen mallia - miehillekin opittavaksi.

Ruoka siis oli hyvää, todella hyvää.  Ehkä parasta ikinä.  Hinta-laatusuhdekin oli kohdillaan. Suosittelen opintomatkaa.  Kaupan päälle siis tulee loistava ateria.

En ollut ennen ajatellutkaan, että chef tarkoittaa johtajaa, muillakin kielillä. Suomessa kokki on ikäänkuin keittiötyöläinen.  Chef tarkoittaa johtajaa, näköjään myös kiistatonta auktoriteettia.

Näin Minna Canthin päivänä, eikös olekin ihmeellistä, että pitää kummastella, että keittiössä on nainen johtajana?

Päätin vaihtaa vuodenaikaa ja osoitetta

Tammikuuhan kestää aina sen kaksi kuukautta.  Ihan riippumatta siitä, oletko Singaporessa, Roomassa tai Kittilässä. Winchesterin katedraalin portin pielessä on joku vuosisatoja vanha puu, johon tulee joskus jo tammikuun lopulla tuoksuvat kukat. Siitä tiesi talven olevan takana. Voi, miten ikävöinkään Winchesteriä aina näin talven taittumista odotellessa. Ehkä asuisimme siellä suuren osan vuotta vieläkin, ellei tämä sairaus olisi tullut väliin.

Päätimme palata koti-Suomeen. Oli se varmaan viisasta. Hyvähän täällä, poikettiin sen jälkeen viisi vuotta Lapissakin. Helsingin tammikuisessa vesisateessa myös Kittilään on ikävä. On vaan liian saamaton lähtemään. Norwegianilla alle sata euroa ja Finskilläkin vain vähän yli.

Helmikuussa on ystävänpäivä. En aio juhlia merkkipäivää.  Ystävä voi olla muinakin päivinä.  Tänä vuonna muistankin ystäviäni sähköpostilla.  On ollut varsin viheliäistä vanhan welho-sähköpostin kanssa.  DNA:ssa suoraan sanoivat, että suosittelevat siirtymistä g-mailiin.  Niinpä teinkin. Aivan uskomattoman moneen paikkaan ihminen on kirjautunut sähköpostiosoitteella. On kulunut aikaa ja hermoja kun etsinyt kahdonneita salasanoja, palautellut niitä, kirjautunut uudella osoitteella tallentanut, tehnyt uusia mukamas helppomuistettavia mutta vaikeasti hakkeroitavia salasanoja. Loppuvaiheessa sitten laitan ystäville viestiä osoitteenmuutoksesta.  Jätän iloiset hyvästit welhon huonolle sähköpostille ja miljoonille roskapostittajille.

Panin pisten talvelle ja toin kevätesikot terassille.  Ihan hyvin ne pärjäävät räntäsateessakin. Kevät ei ole vuodenaika.  Se on asenne.