Mitä hyvää Sinulle kuuluu?

Pikkuserkkuni jäljitti minut soittaakseen.  Satu Salosille oli löytynyt 81 puhelinnumeroa. Blogista oli päätellyt osoitteen oikein.  Hän soitti välittääkseen terveiset amerikkalaiselta pikkuserkulta, jonka olin takavuosina tavannut.  Pikkuserkkku kertoi aloittaneensa puhjehtimisen 63-vuotiaana.  Hän oli haaveillut purjehduksesta ikänsä ja totesi, että jos aikoo ehtiä, on syytä aloittaa.  Niinpä hän osti purjeveneen ja onkin kolunnut jo Pohjanlahtea pitkin ja poikin.  Minulla lienee aika paljon pikkuserkkuja, isälläni oli 67 serkkua (ja vieltä viltin toiselta puolen kai jokunen lisää, mutta niitä ei ennen vanhaan laskettu). En siis suinkaan kaikkia tunne.  Pikkuserkkuus on kuitenkin kiinnostavaa, pitäisi oikeastaan tutustua heihin enemmän. On äärimmäisen mielenkiintoista tunnistaa suvun ominaispiirteitä, ja näin aikuisemmalla iällä se vielä korostuvat.  Jollain tarvoin jyrkentyvät ääriviivoilltaan vaikka vanhuus saattaa leppoistaa ja pyöristää muuten elämänasenteita.

Satakuntalaisten laulussa lauletaan tanakalla poljennolla: "siellä Satakunnan kansa, tyynnä kyntää aurallansa, maata isien"  Juuri tuollaisia vakaita ja työteliäitä isänmaallisia pikkuserkkuja minulla on Kokemäkijoen varrella. Olen heistä yhtä ylpeä kuin Vimpelin Saarikentän laitamien pikkuserkustosta.  Mikä mahtava yhdistelmä!

Pikkuserkku opetti sanonnan: Mitä hyvää Sinulle kuuluu?  Yritänpä pitää mielessä, hänelle kuului hyvää, oli purjentinut ja kierrellyt Amerikoissa sukulaisia tervehtimässä. Mitäpä niitä huonoja kuulumisia veivaamaan.  Osittain se kuulunee satakuntalaiseen luonteenpiirteeseen.  Varautunut satakuntalainen ei hevin ryhdy kipupisteitään erittelemään julkisesti.

Minullekin kuuluu paljon hyvää.  Huonot asiat olen ulkoistanut sairastelublogiin, kunhan ehdin kipujen uusimmat käänteet sinne rekisteröimään.  Odotan jännityksellä ja ilolla Radion Sinfoniaorkesterin tämäniltaista konserttia.  Aluksi on joku RSO:n tilaama kantaesitys, joka voi olla mielenkiintoinen tai sitten ei.  Lopuksi Tsaikovskia, joka on pienestä pitäen ollut mielisäveltäjäni. Jos oikein kaunista on, saatan pikkuisen itkeä tirauttaa.  Pitääpä muistaa ottaa nenäliina mukaan.   Eikä tässä kaikki.  Kapellimestarina on Santtu-Matias Rouvali ja hänen olemuksensa on niin aurinkoinen, että toivottavasti se tarttuu ja valaistumme kaikki. Meillä on Musiikkitalossa sellaiset hassut paikat siinä orkesterin sivussa, että näemme oikein hyvin myös kapellimestarin.  Ja eturivistä näkee lukea soittajen nuotitkin.  Eli jos ei kiinnosta kuunnella, aina riittää katsottavaa.

Muutakin hyvää kuuluu.  Kielot ovat jo nupulla tuossa ihan lähistöllä.  Kieloja en ole poiminut ainakaan viiteenkymmeneen vuoteen.  Se on ollut sunnnitelmissa jo pitkään ja 63-vuotiaana on hyvä toteuttaa unelmiaan, vai kuinka?

Mitä hyvää Sinulle kuuluu?
Ilahdutan Sinua The Imperialin aulan orkidea-asetelmalla.  Ja itse poimittu kielo kertomassa kevään tulosta.

#RSO #musiikkitalo #purjehdus

Kirjoituskuulumiset ja kevätkävelyjä puistoissa

Huomasin, että tällä viikolla tulee kaksi vuotta viimeisen kirjani ilmestymisestä.  Totesin sen vähän haikeana.  Viime viikolla tulin kotiin puolelta öin hyvin väsyneenä ja kipeänä sairaalareissulta.  Kotona tietokoneella oli harvinaisen ilahduttava posti, jossa toivottiin lisää kirjoja.

Ajatus kirjoittamisesta on toki houkutteleva. Se on aika mukavaa hommaa.  Sopii vanhalle ja vaivaiselle kun voi sanoa olevansa ahkera, vaikka ei mitään valmista näy.  Donna Tart juuri kertoi televisiossa kirjoittaneensa 11 vuotta uusinta kirjaansa. Epäilemättä hieno kirja. Minulla kun on enemmäkin äidiltä perittynä sukuvikana kärsimättömyyden ja hosumisen heikkous. 

Eikä minulla nyt enää ole mitään pakottavaa sanomisen tarvetta.  Olenhan saanut tärkeimmät sanotuksi. Ja mielikuvituksettomana ihmisenä en kaunokirjallisuuden päälle ymmärrä.  Että pitäisi omasta päästään keksiä henkilöitä ja sitten keksiä niille jotain tekemistä. Ja sitten kirjallisututkijat voisivat tutkia, millainen henkilö keksitty henkilö oli. Kyllähän me tunnemme Tuntemattoman sotilaan henkilöitä paljon paremmin kuin useimpia oikeasti eläneitä kulttuurihistoriamme merkkihenkilöitä.

Ja kirjoitanhan minä  vielä pikkuisia juttuja.  Muistiliiton Muisti-lehden kolumnistina olen ollut jo vuosia.  Muistihan on niin ihmeellinen asia, että siinä riittää ihmettelemistä. Toinen vakiopaikka on Potilaan Lääkärilehti jonne kirjoitan kerran kuukaudessa Potilaan Ääni-jutun.  Se on Lääkäriliiton ylläpitämä verkkojulkaisu, joka on tarkoitettu potilaille.  Sattunneesta syystä viime aikojen kirjoitukseni sinne ovat olleet matkasairauskertomuksia.  Niinpä voi reissun päällä sairaana ollessaan lohduttutua sillä, että tuleepahan hankittua aineistoa.

Nyt vielä aloittelemme sinne verkkojulkaisuun pientä kirjoitussarjaa, jossa tarkastelemme uusia omahoitosovelluksia sekä potilaan että lääkärin näkökulmasta. Nyt on vaan tullut terveysrintamalle yhtä jos toista vastoinkäymistä, joka viivästyttävät kirjoitustöitä harmittavasti.  Niistä tarkemmin toisessa blogissani Sairaan hyvä potilas. Paitsi en siis ole yhtään hyvä potilas. Olen hyvin huono ja juuri siksi sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, josta voi ottaa opiksi.

Olin keväisellä kävelyllä täällä Arabianrannassa. Katsastin keväisen Tapio Wirkkala-puiston.  Houkuttelevat kivet ohikulkevia vanhuksia levähtämään?  Lasten on ehkä kiva roikkua lampussa.  Eikös Peppi Pitkätossukin tehnyt niin? Puisto maksoi kuulemma toista miljoonaa euroa.  Avajaisissa oli pitkiä puheita televisio paikalla.  Tämä on suomalainen design-puisto.

Jos on käynyt Nizzassa Promenade de Paillon

puistossa, huomaa mikä ero on designilla ja eleganssilla.  Oheisen linkin myötä voi virkistäytyä Paillon-puistossa.

Matka- ja sairauskertomus Bhutanista, yltäkylläisyyttä Intiasta ja tuhma kuva

Niinhän pääsimme matkaan, vaikka vielä edellisenä yönä ajattelin, että lienee parasta jättää väliin. Niin kipeä olin.  Mutta sairauskertomuksen laitan toiseen blgiini Onneksi kylki oli niin kipeä, että tartuimme Finnairin erikoistarjoukseen bisnesluokasta.  Sain jopa muutaman tunnin nukuttua ja Delhin kentällä torkuttua lisää ja niinpä jo 21 tunnin matkustuksen jälkeen pääsimme perille Bhutaniin ja Paroon.  Myös sankarikoiranpoika Arto oli vastassa.  Arton sankariäitihän oli häätänyt tytärtä ja ystäväänsä vuorilla häirinneen karhun pois. Mekin kävimme samalla vuorella, mutta karhua ei onneksi näkynyt emmekä kovin syvälle metsään menneetkään.

Tällä kertaa emme käyneet temppeleissä,  vaan keskityimme ihailemaan uskomattoman kaunista luontoa.  Vointini ei sallinut pitkiä vaelluksia, viimeisenä päivänä kiipesimme rhodonrendron-metsään. Yllätyksekseni pärjäsin ihan hyvin 2800 metrissä. Otin kuviakin.

Tämä ei ole lainkaan tuhma kuva. Siinä on ystävällismielinen symboli ja kannattaa matkustaa Bhutaniin kuulemaan siihen liittyvä legenda.  Kuvassa nukkuva koira ei ole Arto, vaan paikallinen kulkukoira.  Bhutanissa näkee päivisin paljon nukkuvia kulkukoiria ja niitä sitten myös kuulee öisin.  Buddhalaiset kun eivät tapa eläimiä, siellä on siis parasta tottua koiran haukuntaan öisin.  Jostain syystä se ei ärsytä yhtä paljon kuin haukunta helsinkiläisessä kerrostalossa.

Suomen WWF on mukana Royal Bengalin tiikerin suojeluhankkeessa. Nyt kun kehitysapua niin innokkaasti oltaisiin leikkaamassa, tulin toisiin ajatuksiin. Bhutan on niin köyhä maa, että ilman ulkopuolista apua se ei pysty varjelemaan mittaamattoman arvokkaita luontokohteitaan.  Köyhyydestään huolimatta Bhutanilla on se hyvä puoli, että siellä rahat eivät mene korruptioon tai aseisiin.

Paluumatkalla pysähdyimme Delhissä pariksi yöksi legendaariseen The Imperial  -hotelliin.  Matkalla hotelliin luin Hindustan Timesia.  Delhin slummissa oli ollut tulipalo, jossa 5000 ihmistä menetti kotinsa.  Voisi ajatella, että slummeista ei niin tarvitse välittää, etteivät ne ole arvokkaita.  Lehti kertoi myös naisesta, joka oli viidennellä kuulla raskaana.  Hän oli ollut kotiapulaisena vuoden ja säästänyt perheenlisäystä varten. Säästöjä oli 7000 rupiaa. Ainoa turvapaikka rahoille oli patjan alla.

The Imperial oli mielenkiintoinen kokemus.  Minä halusin käydä siellä, koska W. Somerset Maughamin novelli sijoittuu sinne ja britti-imperiumin loistoaikoihin ja siellä on muutakin nähtävää. Sunnuntailounaalla näin ylellisimmän buffet-lounaan, mitä koskaan olen päässyt katselemaan. Ruokalajeja oli varmaan toista sataa, toinen toistaan upeampia jälkiruokakakkuja, leivoksia, lämpimiä ruokia parikymmentä, kaikki kuviteltavissa olevat hedelmät...  Emme syöneet sitä, vaikka ei se Helsingin hintoihin veratttuna kalllis ollut, alle 3000 rupiaa eli kolmisenkymmentä euroa. Ajattelin naisen palanutta slummikotia ja säästöjä.

Intiassa on vaalit meneillään.  Kiinnostavaa nähdä, miten käy.  Ainakin englanninkieliset valtalehdet olivat kovasti Gandhien puolella. Gandheista joku oli käynyt tapaamassa daliitteja ja kuvauttanut itsensä heidän kanssaan.  Johtava joogaguru oli paheksunut sitä, että vaalien alla näin teeskennellään.  Mutta joogaguru oli joutunut sittemmin pyytämään anteeksi lausuntojaan.

Potkulautamiehen kanssa totesimme, että nyt taitaa meille näin pitkät reissut jo riittää.

Tämä kuva kukkivasta puusta on aika epäselvä, mutta kannattaa kiinnittää huomiota myös naavaan.  Olemmehan oppineet, että naava tarvitsee paljon aikaa mutta myös erittäin puhdasta ilmaa.

Potkulautamies ei nähnyt matkalla yhtään potkulautaa.

Nizzan valottumisen jälkeen onnellistumista Bhutanissa

Olin aina pitänyt Nizzaa turhanpäiväisten elämäntapajoutilaiden oleilupaikkana, enkä ole siitä ollut isommin kiinnostunut, vaikka aikanaan perheen kanssa kesälomamatkoilla Ranskan rivierallakin lyhyesti poikettiin.  Nizza ei oikeastaan taida olla mikään lomakeskus, vaan se on paikka, missä asustaa ihimisiä, joiden ei tarvitse tehdä mitään ja jotka voivat itse valita, missä asuvat.  Olen käynyt tuttaviani tapaamassa Espanjan Aurinkorannikolla parissakin paikassa, ja voisinpa sanoa, että jos jossain etelässä pitäisi välttämättä asustaa talvisin, Nizza voisi olla hyvä valinta. Taidanpa matkustaa sinne toistekin ja otan Potkulautamiehen mukaan.

Valottumisviikko, jossa tutkittiin ympäristöä ja itseämme Mikko Malkavaaran ja Kaisa Raittilan hienosti ohjaamassa pienessä, mutta sitäkin inspiroivammassa ryhmässä.   Henri Matissen ja Marc Chagall'in elämäntyötä ja taidetta pohdiskellen. Liikuttavan epäkaupalliset matkanjohtajamme eivät olleet laikaan osanneet mainostaa, että yhteisen illallisen "vaatimaton, mutta ravitseva kasviruoka" oli Kaisan ja Mikon itse kokkaamaa gourmet-laatua. En edes Toscanassa ole saanut yhtä hyvää bruscettaa kuin Valottumassa. Tiettävästi lokakuun Valottumisviikolla on vielä pari paikkaa jäljellä.

Ohjelmassa oli myös Cap Ferrat´n ympärikävely, mikä vaatii aika kovaa kuntoa. Kävi kämmi, hiukan nilkka lonksahti ja horjahdin, toisella puolella oli 100 metrin pudotus kiviseen rotkoon ja toisella kallioseinämä.  Siksi suuntasin kallioseinämää päin, nilkka kyllä muljahti, mutta pääsin jatkamaan matkaa. Illalla kyllä piti vaihtaa tuolia, kun selkänoja painoi ikävästi.  Siitä kehittyikin kiinnostava lääkäri- ja sairaalamatka, jonka joutessani raportoin tuonne toiseen blogiini.  Kylkiluu oli murtunut ja monta muutakin vikaa löytyi. Viikon sisään tapasin runsaasti monenmaalaisia ja monen alan erikoislääkäreitä ja hoitajia.  Sain kuitenkin Meilahdesta matkustusluvan.  Lääkäri oli yhtä mieltä siitä, että kuudenkympin ja kuoleman välissä ei tarvitse pysytellä ampparikyydin (oppimani uusi termi) päässä Meikusta.  Ehdin sinne sairastelublogiin Meilahden petistä pienen pätkän kirjoittamaankin.  Sain siis AAA-luokituksen ja paljon ajattelemisen (ja kirjoittamisen) aihetta.

Torstaina siis Bhutaniin, tai ensiksi Delhiin.  Intian valtio ei näköjään pysyvästi loukkaantunut kapinahankkeistani, vaan myönsi viisumin.  Vaikka viisumilomakkeen täyttö olikin viheliäinen ja tuntikausia vaativa askare.  Nizzassa sähräsin älytablettini sekaisin.  En ehkä pysty tekemään suunnittelemaani kuvallista matkapäiväkirjaa onnellisuusmaasta.  Katsotaan, mitä onnistuu.

Tärkeintä on luonnollisesti se, että pääsen tapaamaan rakasta tytärtäni.  Kyllä minä hänen luokseen matkustaisin tylsempiinkin paikkoihin. On erityistä onnellisuutta, että hänen asemapaikkansa on Bhutan. On kai niinkin, että jos lasten nyt pitää kaukana asua, voisiko Bhutania ja Pariisia paremmat osoitteet olla?

Blogini kannabisillan keskustelusta on saanut runsaasti lukijoita.  Myös itse pipopää on kirjoittanut ja eräällä keskustelupalstalla uhannut jo haastaa oikeuteen.  Hän kuvitteli, että tarkoitin häntä.  Ei suinkaan, olenhan itsekin ollut (vuonna 2006) Ajankohtaisen kakkkosen suuressa Terveyspolitikka - illassa ja parissa muussakin TV2:n ohjelmassa.  (Miksiköhän aina pitää mennä Tampereelle).  Ajattelin sitä, että eipä juuri huvita mennä telkkariin mitään puhumaan.  Jos olen tyhmä ja esiinnyn omituisesti, siihen pitää suhtautua "no se on vammainen, sorry, vaan en tiennyt, että se on sairas". Se ikäänkuin nollaa kaikki sanomiset. Kun nyt puhutaan vammaisten oikeuksista, eikö se ole myös oikeutta, että ei sovelleta joitan kaksoissääntöjä. Tai ehkä tulevaisuudessa pitää laittaa joku hassu sairauspipo päähän, että katsojat näkevät, että tuo on sairas eikä sen puheita pidä ottaa tosissaan. Potilaiden itsemääräämisoikeuksilla taisi olla viime viikolla oikein teemapäivä.  Miten ihmeessä pitää olla jotain erityisoikeusia, jos voidaan aina kuitata "sorry vaan, se on sairas, en tiennyt".  Miten ihmeessä sitten tiedetään, milloin potilas otetaan tosissaan?

Nizzassa muuten näki erittäin paljon sähköpyörätuolissa tai tavallisella pyörätuolilla liikkuvia ihmisiä. Ranskalaisten pyörätuolitkin on elegantimpia.  Mutta kaikki jalkakäytävät ja puistot on tehty ihailtavan esteettömiksi. 

Toivottelen hyvää Pääsiäistä kaikille uskollisille lukijoille, jotka (kiitos vaan) olivat jo ehtineet kaivata uusia blogeja.

#onnellisuus #potilas #kannabis

Älystressitesti 4.0 ja ideoita kehysriiheen

Vuoden mittaan älyä on venytetty äärimmilleen.  Ensiksi tämä läppäri ja Windows 8. Sitten heti perään tuo Lumia 920, jossa onneksi tämä Windows 8 ja syksyllä vielä älytelevisio.  Voi sitä tuskaa ja turhautumista matkan varrella.

Kun ikäluokkani oli työelämässä, firmoissa oli atk-tukihenkilöitä. Kun ensimmäinen Word-ohjelma ostettiin firmaan joskus hamalla 80-luvulla, se maksoi suunnilleen yhden sihteerin kuukausipalkan verran ja ohjelmaa varten sihteerin piti mennä parin päivän kalliille kurssille. Nyt koneet vaan haetaan kaupasta, käyttöohjeitakaan ei ole. Saati sitten kursseja.

Uutena älyähkynä on tabletti. Piti mukamas sellainenkin olla kun kaikilla muillakin on. On teknologiasta iloakin.  Maailma on niin kutistunut, kysyin neuvoa laitteen valinnasta lähipiiristä. Ja sitten vasta huomasin, että lähipiiri oli Bhutanissa.  Oli vielä etsinyt Verkkokaupan tarjouksen, ja kävin hakemassa Surface 2:n.

Kone piti myös saada käyttöön.  En sitä olisi saanut edes käytiin ilman apuja. Olinkin jo haaveillut tietokoneapulaisesta.  Onneksi löysin Siwan seinältä ilmoituksen tietokoneavusta. Hyvä apumuisti löytyikin, ihan saa oikean laskun veroilmoituksen vähennyksiin liitettäväksi.  Hän kävisi vaikka atk-tukihenkilöstä paitsi että nykyään tukihenkilöitä on vain juopoilla ja mielenterveyskuntoutujilla.  Eli turhamaisuus ei salli tukihenkilötitteliä vaan kutsun häntä asiantuntijaksi ja ongelmanratkaisijaksi. Ja olen hyvä keksimään ongelmia. Itse olen suurin ongelma. Potkulautamies kirjoittaa tästä lähemmin, jos kiinnostaa.

Onneksi työnvälityksenä Siwan ilmoitustaulu teki tehtävänsä. Yritin nimittäin googlata, miten voisi ilmoittaa avoimen työpaikan. Yritin hakea työnvälitystä.  Ei kuulkaa sellaista löydä mistään.  On kyllä Avia ja Elyä.  Niissä ei työnvälityksestä puhuta mitään, tunkee vain loputtomasti tukia työllistämiseen.  En minä mitään tukia olisi halunnut, olisin tarjonnut vähän osa-aikaista tilapäistyötä.

Työttömyyttä voisi ensiksi hoitaa sillä, että työntekijöitä voisi hakea jostain. Nyt on kevät. On myös paljon pesemättömiä ikkunoita. Nykyteknologialla olisi helppo kehittää ohjelmia, joilla lähistöltä voisi löytää ikkunanpesijän, pyöränkorjaajan, jalkahoitajan, atk-tukihenkilön, siivoojan, leipojan, taulun seinään proppaajan...   Vuoden alusta on työtön on voinut ansaita 300 euroa kuussa tukiaan menettämättä.  Ihan oikein kehysriihessä aiotaan poistaa turhanaikaisia yritystukia.  Elyt ja Avit voisivat aloittaa taas työnvälityksen. Palkka sitten menisi suoraan työnvälitykseen bruttona, joka hoitaisi työnantajabyrokratian. Siinä kun aikansa olisivat huomanneet, kunka viheliäiseksi työnantajan elämä on tullut, hoksaisivat tehdä asialle jotain.

Siwan seinältä löytämä lisämuisti on oiva apu.  Tekoälyä on kehitetty monta vuotta, mutta ei ole vielä keksitty piuhoja, joilla sitä voisi laittaa suoraan tarvitseville aivoille.

Ensi sunnuntaina lähden tablettiälyni kanssa Nizzaan, raportoin sieltä sitten suoraan, jos älyni riittää älylaitteeseen.

#kehysriihi

Vanhenemisen iloja

Viisi vuotta täyttäessä syntymäpäivä on hieno juttu.  Satu on reipas ja iso tyttö. Ei mikään pikkulapsi. Kahdeksantoistavuotiaaksi vanheneminen, jota aikuistumiseksi kutsutaan, on silkkaa iloa.

Kun täyttää 63, tunnelmat ovat toiset.  Taas ollaan vuosi vanhempia, kuuteenkymppiin väli pitenee ja kuolemaan lyhenee. Jos lukee naistenlehtiä, niistä voi oppia, että rypyistä, selluliitista, harmaista hiuksista ja ihan mistä tahansa vanhenemisesta voi saada ongelman.  Tämä on ikä, jonka kuullessa pitää huudahtaa:  "Voi, ei millään uskoisi, näytät korkeintaan x-vuotiaalta".

Voisi tehdä tilastoa, mitäpä uusia vaivoja tai tauteja voi ruksata kansainvälisestä tautiluokituksesta. Eipä onneksi mitään vakavaa, korkeintaan vaivalloista. On aika siirtyä työkyvyttömyyseläkkeeltä vanhuuseläkeläiseksi. Eikö sitten ole mitään hyviä puolia?  On.

Syntymäpäivänä Facebook on voittamaton ilonlähde.  Tottakai tiedän, että Facebook on jo vanhanaikainen ja sitä enää käyttävät muodista pois olevat vanhukset eikä enää mitkään trendinnäyttäjähipsterit.  Heillä on varmaan jo modernimmat ja hienommat ohjelmat.  Viis siitä.

Syntymäpäivän paras puoli on ystävät.  Nyt pikku hiljaa istahdan kaikessa rauhassa koneelle ja klikkailen tykkäyksiä onnitteluista.  Samalla ajattelen lämpimiä ja rakastavia ajatuksia, muistelen, missä viimeksi tapasimme, ja muuta sellaista. Facebookin hyvä puoli on siinä, että kontakti, vaikka ehkä hyvin ohut, syntyy.  Minä muistan, että on ystäviä.

 

 Nämä ihanat ruusut rakas puolisoni potkulautaili syntymäpäiväksi ja heti kävi miettimään SDP:tä. Hänen bloginsa on nimeltaan Potkulautamies.

Ja kuten huomaatte, ihan itse ottamani kuva auringonpaisteen ylivalottamana on ihan itse liitetty tähän. Olen vasta 63-vuotias ja osaan jo laittaa kuvia blogiin!

Lääkekannabis ja anteeksipyyntökilpailut twitterissä

Olenhan ollut kannabiksen lääkekäytöstä kiinnostunut.  Olen jopa kokeillut, en Suomessa.  Vartavasten käytiin Amsterdamissa opintomatkalla.  Siitä on yksityiskohtainen raportti kirjassani Sairaan hyvä potilas, jos jotakuta kiinnostaa. Olen kokeillut myös lääkärin määräämää kannabislaatua Englannissa.  Sain ystävältäni lääkkeen, joka oli hollantilaisen lääkärin määräämää. Nikotiini on muuten paljon koukuttavampi aine.

Piti ihan katsoa netistä tv2:n kannabisilta. En olisi vaivautunut, mutta tämä twittuilujen anteeksipyyntökilpailu herätti mielenkiinnon.  Anteeksipyyntöjä perusteltiin: "En tiennyt, että hän on sairas", Kylllähän sitä saa tulla suoraan lähetykseen pipo silmillä ja olla omituisen näköinen.

Pyydetään joukolla anteeksi Sarasvuon johdolla ja sittenhän me vasta olemme hyviä. Jos joku on sairas, tulee ja esiintyy tyhmästi ja on sairas. Kumpi on merkittävää, että on sairas vai että on tyhmä, vai että olisi oikeesti tyhmä sairas. (Ottamatta kantaa ohjelmassa esiintyneisiin henkilöihin).  Anteeksipyyntökilpailu vasta kaksinaismoraalia onkin. Sairaus legitimoi vaikka minkä. Jos näin ajatellaan, sairaita ei pidä ottaa minnekään, heitä ei voi ottaa vakavasti. Mielestäni sairaiden ihmisoikeuksiin kuuluu se, että heitä pidetään ihmisinä eikä sovelleta jotain "sorry vaan emmä tienny" -sääntöä. Sairaus ja tyhmyys eivät ole toisiaan poissulkevia asioita vaikka joskus tulevat samassa paketissa.

Pipopäästä tuli Ville Haapasalon jälkeen toiseksi kuuluisin pipopää. Se hänelle sallittakoon. Suhtaudummeko nyt lääkekannabikseen suopeammin hänen ansiostaan?  En ole ihan varma.
Oliko ohjelmassa mukana lääkäriä, joka itse kirjoittaa potilailleen Bedrocan-reseptejä.  Oliko ohjelmassa mukana yhtään pitkään MS-potilaita hoitanutta kliinikkoa, joka olisi kertonut, miksi hän ei kirjoita kannabis-reseptejä?

#pipopää #lääkekannabis #a2ilta #sarasvuo #tyhmyys #bedrocan #twittuilu