Tuo vanha vainooja - kiitos vuodesta 2014

Konsernin talousjohdossa vuodenvaihde oli kiirettä.  Piti koota seitsemällä eri kielellä olevista 13 maan tilinpäätöksistä tilintarkastuskelpoinen konserntilinpäätös. Ei ollenkaan niin yksikertaista.  Kirjapitohan on tylsimysten työtä.

15 vuotta myöhemmin teen tilinpäätöstä vuodestani. Saldo plussalla.  Ihaninta kai lapsenlapsi Eleonor, jota pääsenkin Pariisiin mummoilemaan jo ensi viikolla. Hän täyttää sunnuntaina kolme kuukautta ja aloittaa päivähoidossa. Mitenkä se tuntuukaan liian varhaiselta.  Meidän aikoinamme ihan pärjättiin kolmen kuukauden äitiyslomilla ja lapsista tuli vallan onnistuneita ihmisiä.  Päivähoitoon on pehmeä lasku ja siksi isovanhemmat tulevat aluksi lyhentämään hoitopäiviä että tytär ehtii tekemään muutaman kokonaisen työpäivän.

Bhutanissa tuli käytyä ja se on suuntana tänäkin vuonna.  Bhutanin astrologinen kalenteri 2015 ei ollut vielä joulukuussa valmiina, joten sopiva matkapäivää saataneen tietoon lähiaikoina. Jos ei ole katkennutta kylkiluuta tai muuta jaksamista rajoittavaa, tällä kertaa välilaskun aikana Intiassa ehkä päiväseltään käväistään Taj Mahalissa.

Assisissa on ihmisen aina hyvä käydä tarkastelemassa elämäänsä ja itseänsä. Ensi kesänä en taida ehtiä.

Kittilän Levillä on hyvä olla kesällä.  Kittilän Ihmisten Tanssiaiset tuottaa iloa synkkään talveen asti. Ensi kesänä, jos Jumala suo ja elää saadaan, olemme Kittilässä syyskuun ruskaan asti. Sehän alkaa Levillä 9.9. kello 9

Katsoin televisiosta Joulurauhan julistusta Suomen Turusta.  Veisattiin Jumala ompi linnamme, ja vahva turva aivan, on miekkamme ja kilpemme, ajalla vaaran vaivan.  Tuo vanha vainooja, kavala, kauhea, on kiivas kiukkuinen ja julma hirmuinen. 

Geopoliittinen tilanne on taas haastava.  Vasta nyt kävin miettimään sanojen merkitystä.  Pikkutyttönä oli niin itsestään selvää, että Neuvostoliitostahan siinä laulettiin. Nyt vaan on Putin.  Martin Luther kirjoitti virren vuonna 1528, ei ollut Neuvostoliittoa.  Luther taisi tarkoittaa vanhaa vihtahäntää tai jotain muuta. Mutta sopiihan tuo nykypäiväänkin.

Mapittelin tilinpäätöshengessä myös vanhoja potilaspapereitani.  Tuli vastaan Meilahden sairaalan lähete vuodelta 2006 Helsingin kaupungin apuvälinekeskukseen pyörätuolin hankkimisesta pysyvään käyttöön,  Siihen asti oli ollut lainassa. Mutta sitten minä vaan pikku hiljaa lähdin kävelemään. Sinnillä, kovalla työllä, hyvällä hoidolla, onnella, siunauksella, vanhan tautivainoojan laiskistumisella. Se asettaa vuoden isohkon 2014 sairastelusaldon oikeisiin mittasuhteisiin.

Vuodelle 2015 toivon rauhaa niin Kittilään kuin Ukrainaan ja terveyttä hyvissä mittasuhteissa kaikille. Toivon myös viiden kilon laihtumista.  Se vaan ei taida onnistua pelkästään toivomalla. Nuorempi tyttäreni joskus viisivuotiaana neuvoi minua erään toiveen suhteen:  "Mutta äiti, pitää vähän itsekin yrittää".   Pelkästään toivomalla ei mailma parane eikä vanha rouva laihdu.

Kuvassa Arabianrannan alkuillan ilotulitusta.  Siellä oli satoja ihmiisä, paljon lapsiperheitä ja iloinen tunnelma.  Hyvää Uutta Vuotta kaikille.  Siunausta ja iloa.

Joulupuu rakentuu iloista ja surusta

Leikkasin lehdestä piispa Irja Askolan joulutervehdyksen ja teippasin sen jääkaapin oveen.  Jos on Kirkko- ja kaupunki jäänyt lukaisematta, kannattaa etsiä käsiin. Hän toivotti siunausta kaikenlaisiin jouluihin. Iloisiin ja väsyneisiin. Näköislehti löytyy myös netistä, numero 48 sivu 25.

Jouluna kun kaiken pitäisi olla hyvin.  Jouluruokaa maistaa kunnon väki, kunnon väki.  Miksi jouluna kaiken pitää onnistua?  Alkoholistiperhe sietää juoppoaan mitenkuten pitkin vuotta, mutta jouluaattokänni on anteeksiantamaton. Päivällä ostoskeskuksessa vahvasti juopunut pariskunta riiteli rajusti, kaikki tavalliset ja harvinaisemmatkin kirosanat huudettiin suureen ääneen.  Ei sentään lyöty.  Bussipysäkillä toivoimme, ettei heillä ole lapsia kotona odottamassa.  Joulu siis herkistää. Vuoden muina päivinä känniläisten meuhkaamista ei olisi käyty murehtimaan ventovieraiden kesken. Kaikilla hyvä tahto.

Jouluna tietysti pitää sääliä yksinäisiä vanhuksia.  Niin minäkin öitä valvon. Iäkkäälle äidille ei tuntuneet mitkään ehdotukset kelpaavan ja niinpä hän on yksin. Ja meillä kaikilla on paha olla. Omat lapset ja lapsenlapsi ovat maailmalla. Heillä kai sentään on hyvä olla.

Emme hankkineet joulukuusta.  Joulukoristeita ehkä olisi ollut kellarikomerossa. Emme hakeneet niitäkään.  Rakensin joulupuun jalkalamppuun.  Siihen ripustin ystävien ja sukulaisten joulutervehdykset, Englannin vuosilta tarttunut joulutraditio.

Aamulla keittelen joulupuuron ja kuuntelen radiosta Noita Nokinenän joulun. Eiköhän se edelleen ole ohjelmistossa.  Jos ei, eroan Ylestä. Perustan www.eroaylestä.fi  -sivuston.

Hyvää Joulua

Joulupukki ja tunturiänkyrä

Jouluna ympäri maailmaa leviää Ylen pätkä joulupukin matkaan lähdöstä. Ylen mukaan Joulupukki asuu Korvatunturilla, tunturiänkyrä Kittilässä.

Edelleenkään en ota kantaa hissikiistaan, sen setvimisen hoitaa muut instanssit eikä se minulle kuulu.
Kittilän kunnanjohtaja kirjoitti aiemmin tänä vuonna Lapin Kansan kolumnissaan Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpää-kirjasta. "Kun kirjoittaa kirjasta, pitäisi aina tehdä joku juonipaljastus. Sen sijaan teen toisenlaisen paljastuksen: päähenkilö - 35-vuotias, Helsingistä muuttanut, vihreä, korkeasti koulutettu, Naisasialiitto Unionin entinen aktiivi, feministikunnanjohtaja - ei ole puhtaasti kuvitteellinen hahmo, vaan hänellä on esikuva elävässä elämässä."

Toki luin Jääräpään.  Taiteellisen vapauden nimissä suotakoon kaikkien lappilais- ja saamelaismiesten kuvaaminen vähämielisiksi vaimonpieksijöiksi. Vain kunnanjohtajasta paistaa järjen valo. Kuvitelkaapa, jos niin olisi kirjoitettu jostain etnisestä vähemmistöstä. Kirjailija kai oli ajatellut olevansa hauska.  Minusta se oli lähinnä ilkeä.  

Hihani kärähti lopullisesti Ylen Stradan ohjelmatietoja lukiessani toissa perjantaina: Kittilän kunnanjohtaja Anna Mäkelä vastaan tunturiänkyrät. Eipä sitä sitten ohjelmassa ajettukaan. Ehdin silti mieleni pahoittaa. Ylen vaan ei sovi käyttää yhden kunnan asukkaista halventavaa termiä. Lappilaisten tunturiänkyröiden äänin 22-2 antamat potkut eivät vielä tee Mäkelästä sankaria sen enempää kuin kuntalaisista änkyröitä.  Ylen uusi etiikkajohtaja voisi nyt väsätä Kittilän kunnan asukkaille anteeksipyynnön. 

Vain muutaman vuoden Kittilässä asuneena tunnen sieltä syrjäkyliä myöten paljon enemmän vanhoja, vaikeissa oloissa ja köyhyydessä elämäntyönsä tehneitä vanhoja ihmisiä - paljon enemmän kuin Ylen toimittajat ja Anna Mäkelä yhteensä.   Tunnen myös joitakin kunnanvaltuutettuja.  He ovat ihan tavallisia lappilaisia ihmisiä. Pienyrittäjiä, opettajia, sairaanhoitajia, jotka ovat vaaleissa ansainneet kuntalaisten luottamuksen. Tavalliset lappilaiset ihmiset ovat vähintään  yhtä mukavia kuin joulupukki.

Seuraavaksi kirjoitan sitten joulublogini, jossa unohdetaan niin feministi- kuin tunturiänkyrätkin.

Loppusiivous eli tilaa uudelle

Meille on ensi viikolla tulossa vauva visiittiin. Hänelle siis tehdään tilaa.  Kun taloa rakennetaan, ja se valmistuu, tehdään loppusiivous.  Vanhalla ihmisellä elämänhistoriaa ja tavaraa kertyy nurkkiin. Se tarkoittaa sitä, että mitään uutta ei enää mahdu.  Niinpä on aika tyhjentää kaikenlaista turhaa ja tehdä omaa loppusiivousta.  On tarpeellista vähentää omia vanhoja ennakkoluulojaan, tehdä tilaa tuoreille ajatuksille.

Aloitimme kirjahyllystä.  Liki 40 vuoden yhteiselämän jälkeen puolisoni Potkulautamies on vihdoinkin tullut siihen tulokseen, että kaappien siivous on hyvä projekti. Aloitimme kirjahyllystä. Siinäpä tuli käytyä koko aikuisiän elämä läpi. Minun ikäpolveni suhtautuu kirjoihin suurella kunnioituksella. Laaja kirjasto oli sivistyskodin symboli.

Kirjoittaessani hankin lähdeaineistoa hyllymetrikaupalla.  Silloin huomasin, että aika paljon kirjoitetaan - jopa julkaistaan huonoja kirjoja. Se helpotti hyllyn tyhjennystä.  Kierrätyskeskukseen voi viedä myös kirjoja. Sinne vietiin ehkä pari sataa kirjaa, ne turhanaikaisimmat.  Muutama hyvä sai paikan ystäväpastorin hyllyssä.

Itsekin ihmettelin kirjoja pois heittäessäni kiinnostukseni aikakausia - oikeustieteestä jäi Suomen Laki I ja II.  Vain muistuttaakseni, että näitäkin aikanaan opiskelin.  Systemaattista teologiaa eksegetiikkaa, hiljaisuuden viljelyä, liturgiaa, pois jouti pari metriä. Aikanaan nekin tuli luettua. Seuraava vaihe oli psykologia.  Heinz Kohutin How does analysis cure ja Eric Bernen Games people play ja Sex in human loving saivat jäädä muiden muassa. Taidanpa lukaista transaktioanalyysistä uudemman kerran.  Tasa-arvoisesta avioliitosta puhuttaessa ei paljon rakkautta muistettu.  Olisiko jo aika rehabilitoida rakkaus.

Seuraava aikakauteni oli aivotutkimus ja lähdeaineisto kirjoihini. Kymmenkunta hyllymetriä on vielä Levillä. Kaunokirjallisuutta en kovin paljon ole harrastanutkaan, enimmäkseen näyttää olevan englantilaisia klassikoita lasteni itselleen hankkimina pokkaripainoksina. Eräät Somerset Maughamin Penquin Booksin paperikantiset eivät kelpaa edes kierräykseen, Ne on kirjaimellsiesti luettu puhki ja sivut ovat irrallaan.  Ehjät toki jäävät hyllyyn. Dekkareita jätin pari metriä. Ainakin Åsa Larssonit saatan lukea muutaman vuoden kuluttua toiseen kertaan.

Olemme hankkineet terassille jouluvalot.  En ole erityisemmin jouluvalohenkilö, mutta pitäähän vauvalla olla jouluvalot. Arabianrannan lainaus- ja kierrätyspalstalta löytyi muutamassa minuutissa vauvalle sänky, hoitoalusta ja kylpyamme.  On täällä mukavia ihmisiä.  Ja sitten visiitin jälkeen voimme palauttaa.  Kellarikomeroon kun ei enää mahdu mitään.  Se on seuraava projekti.
Toivottavasti jo ennen ensi joulua. Itsekin aloitin kierrätyksen verkossa.


Kirjahylly ei enää pursuile yli laitojensa.  Sinne tuli tilaa.  Kuinkahan rakentaisi vähän avaruuttaa mieleensä.  Seuraavaksi kai sydämeeni joulun teen. Panee ihan ajattelemaan tämä omakeksimäni viisaus.   Mitä olisi siivottava mielestä kun tekee tilaa uudelle?

Eilen päivitin myös Sairaan hyvä potilas-blogini.

Itkeskelyä Kittilän Ihmisten pikkujouluissa

Viitisen vuotta sitten Kittilän Rintamaveteraanien Martti Kuntsi kysyi, voisivatko veteraanit juhlia pikkujoulujaan Kittilän Ihmisten kanssa.  Ikää oli tullut sen verran, etteivät enää oikein jaksaisi itse järjestää.  He tietenkin olivat kunniavieraita.  Niin myös tänä vuonna. 

Levihotellissa  oli 260 ikäihmistä koottu juhliin huonossa kelissä kaukaisimpia syrjäkyliä myöten. Ohjelma oli hieno, tällä kertaa ikäihmiset itse olivat suunnitelleet ohjelman.  Aikuisten  Tiernapojista videolla muutama sekunti.  Kuva on tärähtänyt sillä kuvaaja kompastui veteraanin pyörätuoliin. 

Jouluruoka oli hyvää, rosollit, kinkut laatikot ja tortut ihan niin kuin pitääkin.

Aiemmin yhdistyksen hallitus oli suunnitellut ohjelman, mutta tänä vuonna Nikkisen Taimi ilmoitti, että ikäihmiset huolehtivat itse ohjelmasta Kairan Laulajien kanssa.  Niinpä sitten oli laatuohjelmat, mitä nyt mikrofoni välillä temppuili, mutta sehän live-tapahtumien oleellinen osa.

Kun ohjelman mukaiset joululaulut oli laulettu, yleisö sai esittää toivomuksia.  Rintamaveteraanien pöydästä toivottiin Veteraanin iltahuutoa.  Laulun alkaessa eräs veteraaneista nousi seisomaan laulua osoittaakseen kunnioitusta.  Viedon kesto on 9 sekuntia.

Lopuksi  Honkasen Oiva piti kauniin puheen.  Kiitteli pikkujouluista. Juhla tuo niin paljon iloa.  Viisi vuotta sitten veteraaneja oli parikymmentä.  Oiva sanoi, että heitä on enää jäljellä kolme. Laulun aikana pillahdin itkuun, eikä siitä loppua tullut.  Muistin Kuntsin Marttia ja muita, joita ei enää ole mukana.  Missähän oli Helvi, Tyyne, Sylvi, Armas, Aulis, Taito, mitenkä jakselevat, ovatko enää elossa?

Oli niin noloa itkeä niin vuolaasti.  En ole ollenkaan itkuinen ihminen, en ikinä itke omia suruja tai huolia. Itkin haikeudesta ja kiitollisuudesta. Kun pikkupolitiikot jeesustelevat hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisestä, unohtuu liian helposti, keitä meidän on kiittäminen. Olihan siinä itkussa vähän luopumisen haikeutta.  Jos Jumala suo, ja elää saadaan, olemme toki vielä monissa pikkujouluissa mukana.  Mutta emme enää niitä järjestämässä.  Yhdistys on kasvanut elinvoimaiseksi, ja yhdistyksellä on monia taitavia ja tarmokkaita ihmisiä hallituksessa.


Parasta Kittilän Ihmisten pikkujoulussa on kuitenkin se, että ikäihmiset tapaavat toisiaan ja pitävät toisilleen seuraa.  Ja on se hieno suoritus paikallisilta yrittäjiltä hoitaa kyydit kaikille. Miksihän missään muualla ei ole saatu aikaan samanlaista vanhustyön kansanliikettä?  No, minäpä tiedän: on vain yksi Potkulautamies.

Itsenäisyyspäivänä taas pönötellään Linnassa ja ihan hauska tosi-tv se onkin. Itsenäisyyspäivä on minulle pillityspäivä.  Vasta kun omat lapset täyttivät 17 vuotta, hoksasin kuvitella, miltähän tuntui isästä sotaan lähtö - viideksi vuodeksi. Ja äitiä ilmavalvontalottana Äänisellä. Nuorimmatkin heistä jo 90 täyttäneitä.

Kittilässä oli hyvä käydä, aloitin hiihtokauden. Oikeastaan siellä olisi mukava olla enemmänkin.  Olisi mukava kirjoitella. Julkaisinhan kirjan joka toinen vuosi Kittilässä asuessani.  Blogia en päässyt kirjoittamaan, tutkitusti huonomuistisena olin unohtanut bloggerin käyttäjätunnukset ja salasanat Helsinkiin.  Ehkä parempi niin.  Olisin muuten saattanut kirjoittaa jotain harkitsematonta Kittilän kuntapolitiikasta.

Mutta nyt keskitymme tyttärentyttären ensivisiittiin.  Pitäisi tehdä vähän remonttia, että saisi vauvansänkyä ja muuta härpäkettä mahtumaan.

Aamen on hyvä sanoa ajallaan

Käväisin Oulussa luentoa pitämässä Muistiliiton Kiinni Elämässä-seminaarissa.  Olikin ihan mukavaa.  Olin jo unohtanut, että oikeastaan tykkään puhumisesta.  Kunhan saan puhua asiasta, josta jotain tiedän. Luultavasti kyllä puhuisin tarpeen tullen vaikka aidan seipäästä.

Minulla oli keittiöpiippari mukana.  Oitis syntyi rento tunnelma, kun laitoin kellon raksuttamaan ja lupasin sanoa aamen kun piippaa.  Kuulijat olivat elämänsä varrella kuulleet tarpeeksi monta saarnaa ja luentoa ilman piipparia. Ja istuneet seminaareissa, joissa aikataulua sekoaa, kun puhuja ei ole aamentaan osannut ajoittaa.

Toki jäi paljon tärkeää sanomatta. Aamupäivällä neurologian professori Anne Remes ja neuropsykologi Liisa Paavola olivat kyllä aloittaneet päivän pitämällä ansioituneet luennot. Opin ihan uuttakin.  En olekaan muistiasioiden ajankohtaisiin teemoihin paneutunut enää Pääteoksen julkaisun jälkeen. Oli se kyllä hyvä kirja, mutta sata sivua tiiviimpänä olisi ollut parempi. Eihän autokouluun menevä nuori mies halua tietää, miten auton moottori on rakennettu, hän haluaa oppia ajamaan.  Ei siis olisi tarvinnut selittää, miten aivot toimivat.  Olisi voinut mennä suuoraan siihen, miten niitä käytetään, varsinkin  silloin kun muisti on haurastunut. Ehkä pitäisi tehdä kevennetty ja lyhennetty pokkari. Jälkiviisaus kun on niin kätevää.

Eipä silti, kirjavanhuksesta sain kyllä kiitoksia.  On kuulemma parasta, mitä voi saada käteensä, kun lähipiirissä on diagnosoitu muistisairaus.  Oppii kai ymmärtämään, mitä tapahtuu. Ja oli paljon Muistilehden kolumnin lukijoita.  "Niistä aina jotenkin jää hyvä mieli".  Tuli myös Sanasto ry:n tilitys lainastokorvauksista.  Eihän niillä rikastu, mutta aina on konkreettista evidenssiä siitä, että monta kertaa on kirjastosta kirjojani lainattu ja luultavasti myös luettu.

Olenpas nyt itsekehuisella päällä. Ehkäpä olen kehut ansainnut, olin ennen luentoa ainakin kolme yötä valvonut.  Hyvin ja rennosti menevä esitys tarkoittaa myös sitä, että on hyvin mielikuvaharjoitellut tarpeeksi monta kertaa. Yleisökin nauroi useaan otteeseen, eikä se mitään stand-up komiikkaa ollut, mutta asioita voi sanoa hauskasti tai tylsästi.

Keskeinen asia on metakognitio. Niin kauan on kaikki hyvin, kun ymmärtää, että ei ymmärrä. Huijattavia ovat ihmiset, jotka eivät ymmärrä, että eivät ymmärrä ja lähettävät 10 000 euroa Nigeriaan miljoonan toivossa.

Kiinni Elämässä-seminaarissa oli myös maailman kantaesitys professori Kati Outisen muistisairautta kertovasta monnologista.  Se se oli muuten hyvä. Ja hänkin oli tykännyt kovasti puheestani, että nyt onn jo varottava ylpistymistä, kun ihan ammattilaiselta tulee kiitoksia.  Pitänee nyt lopettaa, ettei omakehu haiskahda liikaa. 

Paluulentokin sujui rattoisasti, Hulkkoska, Raili Hulkkonen oli myös palaamassa keikaltaan ja saimme vaihdettu paikat vierekkäisiksi. Meillähän riitti asiaa koko matkaksi.  Hän on niin uskomattoman mukava ihminen. Eikä suunnittele eleäkkeelle jäämistä.  Yrittää kyllä joskus pitää jonkun lauantain vapaata. Eikä itsenäisyyspäivällekään ole ottanut kuin kymmenen meikattavaa.



Sitten pikakuulumisia:  Olimme viikon Pariisissa.  Siellä kaikki hyvin, rakas ja suloinen lapsenlapsi voi hyvin.  

Potkulautamies yllätti matkalta palaavan rouvansa ruusuilla.

Miehet ovat tyytyväisiä ulkomuotoonsa

Tehtiin fysioterapiassa vuosittaista palautetta. Siihen kuuluu myös elämänlaatukysely. Oikeastaan kaikkien ihmisten pitäisi tehdä itselleen elämänlaatukysely muutaman kerran vuodessa. Siinä sitten huomaa, miten moni asia on hyvin. 

Eräs kysymyksistä on: Kuinka tyytyväinen olet ulkomuotoosi?  Asteikolla 1-5, hyvä tai huono. Olin juuri vaihtanut profiilikuvani Facebookissa.  Aiemmassa kuvassa oli Raili Hulkkosen tekemä meikki ja olin kuin Paula Koivuniemi blondina.  Raili oli sattumalta käväisemässä Levillä ja ehti koristelemaan naamani kun tarvitsin matrikkelikuvat kirjan ilmestyessä joku vuosi sitten. Hulkkoskan tyrmäävä meikki on niin harhaanjohtava, että haluan olla vähän helpommin tunnistettavissa. Olenhan melko laiska meikkaamaan arkioloissa.

Ihan yllätyin, kun profiilikuvani sai melkein sata tykkäystä.  Kuva olikin tosi hyä, ammattilaisen ottama mutta ihan olin itseni näköinen ihan tälläämättä.  Kun sitten heti jouduin vastaamaan ulkomuotokysymykseen, en tietenkään voinut antaa itselleni maksimipisteitä ja sitten selittelin kovasti. Fysioterapeutti sanoikin, että naisilta ei tähän kysymyksiin onnistu yhden sanan vastaus. Miesten ei tarvitse selitellä ja he yleensä ovat tyytyväisiä ulkomuotoonsa. Vanhemmiten ulkomuotoaan ajattelee eri tavalla.  Ikäisekseni olen ihan ok. Voisin olla kymmenkunta kiloa laihempi, mutta so what.  Laihana vasta kurttuiselta näyttäisikin. Enkä ole vaivautunut värjäämään harmaita hiuksia - Tammelan suvussa harmaannutaan nuorena. Eikä ole ennenkään hiuksia värjäilty.


En haluaisi olla teini-ikäinen.  Voi sitä ahdistusta. Ylioppilaskuvassanikaan en tykännyt yhtään.  Mielestäni oli liian isot hampaat, paksu nenä ja liian pieni leuka, polvissa oli arpia.Ja aivan liian isot rinnat. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin olen katsonut nuoruuden kuviani ja niissä olin sekä nuori että harvinaisen nätti.  Ehkä minusta olisi tullut toisenlainen, jos olisin pitänyt itseäni kauniina. Eikä 1970-luvulla naisen sopinut olla kaunis, oli tärkeämpää olla älykäs.  Ja kauniit naisethan ovat tunnetusti tyhmiä, vai kuinka se meni?

Viikonlopun iltapäivälehdessä oli juttu toteutuneista ja toteutumattomista haaveista. Ei aina käy niin kuin haaveillaan.  Minusta tuntuu, että en ollenkaan ole osannut haaveilla kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässä on kohdalleni osunut. Vai olisiko niin, että olen pannut tuulemaan enkä istunut haaveilemassa.  Miten erottaa haaveet tavoitteista?

Parin päivän päästä lähden uudestaan Pariisiin, tutustumaan paremmin lapsenlapseen. Ehkä vähän hemmottelemaan myös omaa tytärtä, että hän saa huilata. Ulkoiluttamaan vauvaa Luxemburgin puistoon.  Tällaisia pikkuhaaveita, jotka saattavat toteutuakin.  Heti Pariisin jälkeen sitten Ouluun luennoimaan Muistiliiton tilaisuuteen. Aiheena on: Hyvä mieli - parempi muisti. Eräs mieluisimmista hommistani onkin Muisti-lehden kolumnit.  Niistä tulee niin mukavaa palautetta. Kirjoittamisen parhaita puolia onkin palaute.

Nyt muuten blogini asetuksia on korjattu sillä tavoin, että kommentit jää heti näkyviin.  Toivottavasti tulee kommenttia ja saa tietysti moittiakin, jos on aihetta.  Mieluiten nimellä kiitos.

Oikeastaan olen 3D-bloggaaja.  Toiseen blogiini, Sairaan hyvä potilas  
kirjoittelen potilasnäkökulmaa terveydenhuollon ajankohtaisiin asioihin väritettynä omilla sairastelukokemuksilla.  Miksi kaksi blogia?  No siksi, että ensisijaisesti olen ihminen, en potilas. Onkin taito pitää roolit erillään.

Elämänlaatukyselyn yksi ilonaihe on Potkulautamies .  Hän ei ole mustanaamio eikä teräsmies, vaan potkulautamies.  Hän kirjoittaa, koska vaimo käski.  Kannattaa seurata.