Vanhusten vallankumous alkaa Kittilästä

Taas tanssitiin aamutunneille yöttömässä yössä. Yöjamit pääsivät alkuun vasta yhden maissa, me lähdimme jo nukkumaan.  Satakunta ikäihmistä jäi paikalle, vanhimmat 90-vuotiaita. Kittilän Ihmisten tanssiaiset on ennalta ehkäisevää terapiaa vanhuutta pelkääville. Vanhanakin voi iloisesti bilettää. Hammaslääkäriystäväni osallistuu hyväntekeväisyysgolfiin osittain siitä syystä, että extrabonuksena on jenkka Krigsholmin Maunon kanssa.  Mauno on 91 vuotta ja niin kysyttyä tanssiseuraa, että hänelle pitää melkein tehdä ennakkovarauksia.

Onko tanssi hyötyliikuntaa? Ainakin Mauno pysyy kunnossa, vaikka uhkaakin jäädä ensi vuonna eläkkeelle linja-autokuskin töistä.  K65-tansseissa oli runsaat 200 osallistujaa, jotka sitten yöpyivät Panorama-hotellissa yhdistyksen piikkiin.  Rahat saatiin valtaosin kokoon Levi Golfin järjestämällä hyväntekeväisyysgolfilla. Tänä vuonna kultaa sai kultakaivos Agnico-Eagle. Kakkosena LeviMarket ja kolmosena Kittilän K-supermarketin joukkue.  Edustava otos siitä, miten pienet ja isot yritykset tukevat paikkakuntansa ikäihmisten virkistäytymistä.

Ensimmäisissä tanssiaisissa viisi vuotta sitten musiikin organisoi pastori Jaakko Syynimaa perustamansa Herrasmiesorkesterin kanssa. Sittemmin hän muutti toiselle paikkakunnalle. Herrasmiesorkesterista moni on siirtynyt soittelemaan taivaallisempiin kokoonpanoihin. Tänä vuonna Jaakko oli taas mukana vierailevana tähtenä.  Niin komeasti lauloikin, että yllytimme ensi vuonna osallistumaan Seinäjoen tangomarkkinoille.  Mielestämme oli selvästi parempi kuin tämän vuoden kisaajat Seinäjoella. Palosaaren Jouni sanoi, että sitten tulee Kittilästä bussilasti Kittilän Ihmisiä finaaliin kannustamaan. Että tällaisia suunnitelmia nyt.

Ennen tansseja iltapäivällä Levi Summitin konferenssisalissa pidettiin ikäihmisten huippukokous. Olimmehan kirjaimellisesti tunturin huipulla. Jakauduttiin kyläkunnittain ryhmiin, tehtävänä oli valita kylien yhteyshenkilölle työpari ja etsiä ratkaisuja yksinäisimpien kontaktoimiseen ja mukaan ottamiseen.

Luin Helsingin Sanomista, että pääkaupungissa on alkanut vanhusten virkistysfirma, 50 €;n tuntimaksulla saa tilata kotiinsa virkistäjän, musisoimaan tai muuten seuraa pitämään.  Ihan hyvä ajatus.

Kittilän Ihmisillä on hienompia ajatuksia - ryhmissä oli oma-aloitteisesti ideoitu tapoja, joilla ikäihmiset voivat pitää huolta toisistaan.  Ryhmistä tuli ehdotuksia:
- äskettäin  leskeksi jäänyt ehdotti keskusteluryhmää yksinäisille.  Kädennostoäänestyksellä ilmoittautui monta kymmentä mukaantulosta kiinnostunutta
- kylien (tietämättömille, Kittilä yli 100 kilometriä pitkä kunta, jossa Levin matkailukeskuksen lisäksi on pieniä ja syrjäisiä kyliä) ryhmissä kehiteltiin ajatusta, että oman kylän ikäihmisten toimin vuoroteltaisiin niin, että esim. omaishoitaja saisi joskus muutaman tunnin vapaata ja pääsevät mukaan ohjelmapäivään.
- käytiin läpi kotiin jääneitä naapureita ja tehtiin suunnitelmaa, keitä kutsuttaisiin mukaan pikkujouluihin tai muuhun yhteiseen toimintaan

Kun viisaat vanhat ihmiset nousevat tunturin laelle ratkomaan asioita, syntyy tulosta. Saa ottaa oppia.  Nyt olisi Suomen Kuvalehdellä tuhannen taalan paikka tulla etsimään vanhustenhuollon mallia Kittilästä.  On siirryttävä nykyaikaan - Kittilässä alkoi vanhusten vallankumous - he osaavat  itse päättää, miten heitä virkistetään. Ja tekevät sen itse.  Tehdään kaikkea kivaa paitsi ei uskontoa ja politiikkaa. Niille on toiset foorumit.

Loistava säätila komeronsiivouukseen

Tänä kesänä on ollut juuri sopivat kelit. Aurinkoisina päivinä olen pelannut vähän golfia. Sateisina päivinä olen siivoillut komeroita. Komeroita siis pitää siivota nimenomaan kesällä. Noin 17 mapillista paperia lähti silppuriin. Identiteettivarkaiden pelossa kuuliaisesti pantiin silppuriin pankin tiliotteet, Kela-kuitit, yhtiöjärjestykset ja aikanaan tärkeitä sopimuksia.

Hävitin myös veroilmoituskopioita. Jätin joka vuodelta (vuodesta 1976 lähtien) vain yhden lippusen. Siitä näki, miten oli paljon velkaa ja vähän omaisuutta ja jossain vaiheessa ei enää ollutkaan niin paljon velkaa. Ei ollut startttirahaa, vaan yrittäjän tulevaisuudenuskoa, omavelkainen takaus ja selkänahka.  Veromapista löytyi myös kolme verottajalle tehtyä oikaisupyyntöä.  Umpirehellinen puoliso Potkulautamies oli kolmena eri vuonna huomannut jotain tuloa, mikä verottajalta oli jäänyt huomaamatta ja tarjoutui itse maksamaan lisää veroa. Joillekin muille kelpaa päänalukseksi huonompikin omatunto. 

Silppuriin meni sekin kirjeenvaihto.  Ehkä olisi sittenkin pitänyt jättää jälkipolville todisteeksi, miten rehellisen miehen lapsia ovat. No, mappiurakka alkaa olla loppusuoralla.  Olen siirtynyt arkiston kotoisampaan osaan. Kuinka vuodet hujahtavatkaan ohi. Omatekoisia äitienpäiväkortteja ja kohta onkin tohtorinväitösseremonian käsiohjelma. Rakkaita iloisia muistoja. Komeroista löytyi luurankojen sijaan paljon iloa.  Sateisella säällä sopiikin kaivaa iloisia muistoja komeroista. On siis ollut oikein onnistunut kesä.


Mutta kaikenlaista on käynyt tarpeettomaksi, mapit, cd-levyt, piirtoheitinkalvojakin olisi pari laatikollista, eipä nitojaakaan enää tarvitse.  Nyt riittää ohut mappi moneksi vuodeksi. Eli vaikka tekniikkaan aina välillä hermostuu, on siitä apua moneen tylsään juttuun.

Monessa muutossa on mennyt paljon hukkaan, koulutodistuksiakaan ei ole jäljellä kuin ylioppilastodistus. Yksi pieni peltirasia oli löytynyt vintiltä sahanpurujen välistä.  Siinä oli nippu kirjeitä ja teini-ikäisen aarteita: Yyterin lippu Rolling Stonesin konserttiin vuodelta 1966.  Menihän se Beatlesin puutteessa.

Siivottaisiinko ajatuksia?

Minullahan ei ole oikeastaan mitään huolia.  Päiväkirjaa olen pitänyt harvakseltaan, äskettäin selailin merkintöjäni.  Olen kirjoittanut vain silloin, kun olen ollut alavireisenä.  Vuosikymmenestä riippumatta suurin ahdistuksen aihe on siivoamattomat - ja liian täydet komerot.

Sama tilanne taas. Armas puolisoni siivoili golf-bäginsä.  Löytyi 9 purkkia hyttyskarkoitetta.  Niinhän usein käy, jos näyttää olevan sääskiä, ostaa ohvia.  Eikä muista katsoa bägistä, olisiko ohvia jo bägissä. Samalla tavoin kertyy tavaraa.

Kellaria siivotessa löytyi ainakin 20 paria hiihtohanskoja, hiihtosukkia, villasukkia, villatumppuja, kaulahuiveja, fleecet vaikka pataljoonalle...  Tarpeettomia golfmailoja noin 50 kappaletta. Titaanivartiset kupari-Pingit, puumailoja kaikilla mahdollisilla lofteilla.  Eli mitä tehdä käyttökelpoisella tavaralla, jota ei itse tarvitse.

Pitäisikö palkata professional organiser, ammattijärjestäjä, joka panisi tarpeettomat tavarat roskiin?  Sehän vasta kalliiksi tulisikin. Olen aina pitänyt itseäni niin toimeliaana ja aikaansaavana, silti kaappien tyhjennyksen edessä aina lamaannun. Ehkä tämä on vanhenemisen surutyötä. Ei niinkään tavarasta luopumisen tuskaa, vaan tietoisuus siitä, että nämä kaapit on siivottava ennen kuin minusta aika jättää. Muuten se jää lasteni huoleksi.  Viime kesänä sain järjesteltyä valokuvat.  Siinä se kesä menikin.

Minulla on myös muistoja.  Kuivunut hääkimppu, joka on tainnut varista tunnistamattomaksi. Lasten tekemiä äitienpäiväkortteja... Pitänee järjestää muistonsakin.  Seuraavaksi on kai järjestettävä ajatukset, tuuletettava oikein kunnolla. Varmaan olisi paljon mukamas hyviä ajatuksia, joista on aika luopua.  Ja vieläkö ehtisi ajatella jotain uusia asioita?

Muumivammaisen mummin onneton päivä mutta hilla kukkii

Olen muumivammainen mummi. Muistan kyllä, kuinka Muumi-kirja tuli Parkanon kirjaston lastenhyllyyn ehkä joskus 1960-luvun lopulla.  Lastenkirjoja oli yhteensä ehkä noin 5 hyllymetriä, Topeliusta, Anni Swania, Andersenin sadut ja suunnilleen siinä se oli.  Kaikki luettiin, moneen krtaan. Voi miten rakastinkaan ensimmäistä Tiina-kirjaa!  Jostain syystä Muumit tuntuivat niin depressiivisiltä, melankolisilta, etten halunnut enää toista Muumi-kirjaa lukenut. Niinpä huonomuumisuus sitten periytyi.  Muumitus epäonnistui.  Lapsille luin Aku Ankka-kirjoja ja etenkin Richard Scarrya. Mato Matalan onneton päivä oli lempparitarina Scarrylta.

 Minä luulen, että Muumeista tulee jokin universaali, oseaaninen syyllisyydentunto.  Miksi pitää tuntea mummomuumisyyllisyyttä?  Olenko jättänyt omat lapseni paitsi jostain merkittävästä suomalaiskulttuurin osasta. 

Viime viikolla oli oikein onneton päivä. Satu Salosen onneton päivä, josta voisi piirtää sarjakuvan. Onhan niitä päiviä, jolloin mikään, ei yhtään mikään onnistu.  Ja kaikki, mikä suinkin voi mennä pieleen menee pieleen.   Ja kun kaikki oli mennyt pieleen, puolelta yöltä katsoin ikkunasta ulos.  Keskiyön aurinko paistoi tunturiin ja taas oli kaikki hyvin.

Luin vanhoja päiväkirjoja. Minua näköjään on aina riivannut siivoamattomien kaappien ahdistussyndrooma.  Johtunee siitä, ettei elämässä suurempia ahdistuksen aiheita olekaan.  Tai että projisoin kaappiahdistukseen jotain muuta, mitä en uskalla ääneen itselleni ajatella.  Tai että kaappeja siivotessa tulee vastaan luurankoja.  Tänä kesänä on riittänyt loistavia kaapinsiivouskelejä. Joka sadekelillä on hopeareunus.

Huonoista keleistä huolimatta Levin golfkenttä on hyvässä kunnossa.  Samoin golfswingini. Kun käsi on kipeä pitää swingin olla kepeä.  Tässäpä hyvä sääntö.  Hillat kukkivat kentän laidalla runsaasti. Olisikohan hyvä hillavuosi tulossa?

Kuva on huijausta.  Se on viime vuodelta.  Siinä hillat jo ovat kypsymässä.

Kekkonen, Koivisto ja bhutanilaisdiplomatia

Bhutanin matkamme hauskin paikka oli Gangtey Palace. Se on edelleen saman suvun hallinnassa, entinen palatsi, joka on hienovaisesti muutettu hotelliksi.  Kodikas tunnelma on säilynyt. Palatsin temppelissä järjestettiin monivaiheinen ja värikäs hääseremonia. Iltapäivällä ohjelmassa oli kansantanssiesityksiä. Ikimuistoinen tapahtuma.

Tällä kertaa meillä oli ilo tutustua palatsin rakastettavaan ja huumorintajuiseen omistajapariskuntaan. Madame on intohimoinen puutarhuri ja palatsin puutarha onkin maan hienoin.  Hän on onnistunut yhdistämään brittipuutarhataiteen Bhutanin omaan kulttuuriin silmiähivelevän kauniiksi taideteokseksi.

Isäntä (neljännen kuninkaan serkku) Togye Sonam Dorji kertoi, ettei koskaan etukäteen tiedä, mitä kannattaa opiskella.  Hän oli opiskellut ranskaa.  Kun Bhutan perusti suurlähetystön Genevaan, Dorji valittiin tehtävään. Vaatimattomasti hän selitti, ettei ollut muita ranskankielentaitoisia käsillä. Genevessä hän oli myös ensimmäinen Bhutanin suurlähettiläs Suomeen.

Mauno Koivistolla on hänen mielestään maailman suurin käsi, niinpä kädenpuristus jäi elävästi mieleen.  Bhutanin ulkoministeriössä on opiskeltu tarkkaan Kekkosta ja hän tiesi Kekkosesta valtavan paljon.  Aluksi vähän ihmettelin, mutta onhan se selvää: voi ottaa oppia siitä, miten pärjätään suurten maiden pikkuruisena naapurina. Kekkosta arvostetaan Bhutanissa, tuota ei olisi heti tullut ajatelleeksi.

Sekä Bhutanissa että Intiassa ällistytti nuorten miesten vauvainnostus.  Tietenkin Eleonor (8 kk) on tyrmäävä hymyillessään leveästi kaikilla kolmella hampaallaan ja innokkasti läpsäyttää ylävitosen  kaikkien halukkaiden kanssa.  Ihmiset ottivat satoja valokuvia Ellan kanssa, ravintoloissa, lentokentällä, passijonossa...   Suomessa olemme tottuneet, että vanhat tädit innostuvat vauvoista, mutta että myös parikymppiset nuoret miehet olivat aivan lumoutuneita vauvan hymystä.  Ellan kanssa oli kiva kulkea Intian tunnetusti tylyn ja ja byrokraattisen passitarkastuksen läpi.  Passintarkastajat viereisiltäkin luukuilta hylkäsivät jononsa ja tulivat Ellaa ihailemaan.  Erikoinen, mutta hauska kokemus.  Kännykkä oli vielä lennon jälkeen sammuksissa, etten ehtinyt itsee ottamaan kuvaa!

Matkaan osui - kuinkas muuten sairastelua,  mutta siitä kerron toisessa blogissani..

Bhutaniin ja Intiaan Juhannuksen viettoon

Asvaltti sulaa Delhissä, on niin kuuma.  Toivottavasti Finnair voi sinne ensi viikolla laskeutua uppoamatta kentän pintaan. Monsuunisateita pitäisi olla tulossa.  Viimeksi laskeutuminen ukkosmyrkyllä onnistui vasta kolmannella yrityksellä.  Sitä ennen tehtiin vaappuvassa myrskytuulessa kaksi äkäistä ylösvetoa vain muutaman metrin korkeudelta.

Minua, aikanaan vaikeasti lentopelkoista, ei silti pelottanut.  Miksi?  Matkustamohenkilökunta, etenkin ne kaksi intialaista, käyttäytyivät aika hermostuneesti. Kapteeni sanoi ylösvedon aikana, ukkosmyrskyn takia teimme ylösvedon ja yritämme uudestaan paremmassa tuuloraossa.  Vähän niin kuin mäkihyppykisoissa, kenellä on paras tuulirako.

Lentopelko olikin viheliäistä aikaa. Matkustin silloin niin paljon työssä. Aina kun oli uusi matka varattuna, yöunet heikkenivät.  Nousuja pelkäsin hullun lailla, olin kauhusta jäykkänä, vasta kun matkalentokorkeus oli saavutettu, osasin hiukan rentoutua. Joku hyvä puoli sairastumisessa oli, lentopelko tuli hoidetuksi siinä sivussa ihan huomaamatta.  Sitten vaan eräänä kauniina päivänä istuin koneessa Lontoon-lennolla, luin lehteä kaikessa rauhassa koneen noustessa ilmaan ja ihan ihmettelin, mikä tässä on, kun en ollut hoksannut ollenkaan pelätä.

Olen lentänyt huonossa säässä joskus ennenkin. Pelko hälvenee, kun perämies tai kapteeni (ihan sama kumpi) jo etukäteen kertoo, että on turbulenssia odotettavissa.  Sitten ei hermostuta yllättävä turvavyöt-merkkivalo.  Lentopelon syynä (ymmärtääkseni) on tieto elämän hallitsemattomuudesta, antaudut koneen vietäväksi täysin lentäjän ammattitaidon ja lentoyhtiön huoltohenkilöstön ammattitaidon varassa.

Laskeutuessa Delhiin myrskyssä olin kyllä iloinen, että lensin Finskillä.  Kaikista motkotuksista huolimatta uskon lentäjien ammattitaitoon ja koneiden huoltoon.  Vaikka Antti Rinteen ansiosta huoltotoiminta on muutama vuosi sitten ulkoistettiin Sveitsiin, Suomessa työ oli liian kallista ja lentokonemekaanikot jäivät työtä vaille. Eivätköhän ne kelloseppämaassa osaa.

Seuraava vaihe Delhistä Paroon on vielä haastavampaa.  Sinne saavat lentää vain bhutanilaiset pilotit. Kenttä on lyhyt ja ahtaassa laaksosssa.  Autopilotti on kytkettävä pois, sillä se ei päästäisi konetta niin lähelle vuorten seinämää. Ja laskeuduttua, viuuh, äkkikäännös - kenttä on niin lyhyt, että pitää mutkitella kovassa vauhdissa.

Bhutan sijaitsee siinä ihan Nepalin naapurissa, järistykset ovat sielläkin tuntuneet, mutta niistä ei ole aiheutunut vakavia vaurioita.

Pakkaamisen aloitankin lääkekaapista, immunoglobuliini lienee aiheuttanut näin vanhaan ihmiseen jälkijärityksiä, joita tässä yritän kotikonstein paikkailla.  Näin jännittäväksi elämä muuttuu, kun vanhaksi elää.

Paroon saavuttuamme suunnitelmissa on korkeaan ilmanalaan totuttelua ja matkarasituksesta toipumista uskomattoman ylellisessä Amancora kylpylän hemmotteluhoidossa.  Aluksi asetumme asumaan vanhaan tuttuun Gangtey Palaceen.  
Siellä sitten juhlitaan bhutanilaisia häitä pitkän kaavan mukaan.

Niinpä en taida ehtiä bloggailemaan ja toivotan hyvään Juhannusta.  Juhannuksen vietämme Delhin  The Imperialissa.  Siellä voi tehdä  aikamatkan Britti-Imperiumin suurvalta-aikoihin.  Vielä puoli vuotta sitten ajattelin, että tällä kertaa käyn myös Taj Mahalissa, mutta säiden haltija sai toisiin ajatuksiin.

Niin, näin jännittäväksi elämä muuttuu, kun tarpeeksi vanhaksi elää.  Jatkan sitten kotiuduttani Kittilästä.  Hyvää kesää.

Aina mun pitää tykätä

Eilen oli vaihteeksi aurinkoinen päivä.  Oitis säntäsin katsomaan, mitä lähimetsän kieloille kuuluu. Vielä ei kesä ehtinyt. Tuomi sentään kukki.  Oli hyvä mieli vastoinkäymisten täyttämien viikkojen jälkeen. Luento Meilahdessa meni ihan hyvin.  Olin jännittänyt, paljon enemmän kuin televisioesiintymistä tai muita isoja juttuja.  Tämähän oli vain pienehkö tilaisuus jo valmiiksi aiheesta kiinnostuneelle kuulijakunnalle.  Aina aurinkoisen ystävällisen ylilääkärin vetämänä. Vuorovaikutuksesta kun on hyvä puhua kasvotusten eikä PowerPointin kautta.

Tuli aivan ystävällismielistä palautetta, pyydettiin uudestaankin.  Ehdotettiin, että sama luento tarvittaisiin aloittaville lääketieteen opiskelijoille, ennen kuin ehtivät rutinoitua huonoihin käytäntöihin. Suomalaiseen huonoon itsetuntoon tietysti kuuluu, että ehkä ne nyt vaan olivat niin kohteliaita. Tällaiselle vammaiseksi luokitetulle potilaalle, jopa tutkitusti tyhmälle ei saa sanoa muuta kuin että ihan kiva.

Menimme Potkulautamiehen kanssa konserttiin ratikalla. Edessämme istui kaksi nuorta miestä ja keskusteli printterin valinnasta.  Aivan ratikan takaosassa kaksi rouvaa suunnitteli ostoslistaansa. Miten nuo suomenruotsalaiset osaavatkin aina puhua niin selkeästi.  Huonokuuloisten on hyvä olla, jos puhuttaan suomenruotsalaisittain eikä mumista.

Musiikkitalossa oli RSO:n kapellimestarina Hannu Lintu. Yleisö ja orkesteri olivat paikoillaan ja ovet suljettuna kello 19. Täysi hiljaisuus vallitsi - 19.06 kapellimestari tuli sisään. Yleisö taputti innokkaasti.  Me Potkulautamiehen kanssa emme osanneet taputtaa. Lieneekö diivailua vai silkkaa vatulointia, ettei osaa tulla ajoissa töihin? Mutta tykätä olisi pitänyt.   

Ohjelmistossa oli Aulis Sallista Lassi Nummen teksteihin. Kuolemaa, sotaa, vihaa, kauhua, kadotusta. "Yhäkö janoat verinen tanner, kyltymätön tuskien merta, ihmisverta?" Johanna Rusanen-Kartano, Ville Rusanen, kuoro ja sinfoniaorkesteri.   Kyllähän sitä kuunteli, kauniisti lauloivat. Jos ei olisi samalla lukenut käsiohjelmasta  maailmanlopun sanomaa.  Lopuksi niin runoilija kuin säveltäjä tulivat lavalle.  Me Potkulautamiehen kanssa tuumattiin, että eiköhän tämä nyt ole taputeltu.  Mutta eikö mitä!  Sitten noustiin seisomaan.  Emmekä kehdanneet istua.  Ja tuntui niin vilpilliseltä kun en ollut ymmärtänyt koko teoksesta yhtään mitään. Enkä tykännyt yhtään, mutta olihan pakko tykätä kun ei kehdannut olla tykkäämättä.

Pentti Kurikan nimipäivistäkin oli pakko tykätä.  En ymmärrä punkia enkä biisiä, mutta piti tykätä tai oli suvaitsematon.  Tuossahan on ihan vieressä kehitysvammaisten asuntola Käpytikka enkä ole yhtään nimby ja sanon ystävällisesti päivää ja he tuntuvat oikein mukavilta.

Olen ymmärtänyt, että Parkinsonin taudin alkuvaiheessa muistaakseni dopamiinilääkitys saa niin miehet kuin naisetkin käyttäytymään peittelemättömän seksuaalisväritteisesti. Entäpä jos Toimi Kankaanniemi olisikin sairas eikä vain tyhmä?  Olisimmeko sitten suvaitsevaisia ja toivoisimme, että lääkkeen sivuvaikutukset saadaan hallintaan.

Nyt  kun uusin aivotutkimus entistä paremmin huomaa aivojen ja mielen rajapinnan rosoisuuden, pitääkö meidän ajatella kaikki tykkäämisemme uusiksi. Suvaitsevaisuuden ja tykkäämisen rajapinta hämärtyy, puhuuko kukaan enää totta? No, ehkä se Meilahden luento meni ihan kivasti.