Juhlamielellä

Loppiaisesta alkaneen poikkeuksellisen hankalan sairastelukierteen jälkeen on taas valoa tunnelin päässä. Parantuminen alkoi syntymäpäivänä.  Onhan siis jollain tavoin lopullinen vanhuusetappi, kun tullaan virallisen 65 vuoden vanhuuseläkeikään.  Spontaanisti Potkulautamies soittei muutaman ystäväpariskunnan koolle ja menimme Il Sognoon syömään ja tietysti vähän juomaankin. Ja meillä oli niin mukavaa, että kaikki krempat ja vanhuus unohtui. Päätimmekin, että pitää juhlia enemmän.

Olen ymmärtänyt, että on olemassa naisia, joiden mielestä shoppailu on kivaa.  Minä kuuraan mieluummin vaikka vessanpyttyjä tai teen veroilmoitusta kuin lähden etsimään vaatetta kaupoista, varsinkaan sellaista vaatetta, jota pitäisi sovittaa päälle. Olimme saaneet kutsun hienoihin juhliin, suuresti arvostamamme rakastattavan henkilön merkkipäiville. Ihan oikeasti ei ollut mitään päällepantavaa, mahdolliset juhlavaatteet ovat noin 15 vuoden ja 15 kilon takaa.

Muistin kuitenkin, että olen joskus käyttänyt Stockmannin pukeutumisneuvojaa. Otin yhteyttä, heillä oli mitat jo tiedossa. Kerroin, millaiseen tilaisuuteen olen menossa ja mikä on budjetti. Sovittuna aikana rekille oli kerätty 7-8 mekkoa.   Uskokaa tai älkää, heti ensimmäinen istui täydelllen. Vitsi, se on niin hieno. Ei näytä tekonuorekkaalta, vaikka onkin cool. Ensimmäistä kertaa vuosiin odotan joitain juhlia myös siitä syystä, että tuskin maltan odottaa, että saan pukea mekon päälleni. Elämä on ihanaa, kun on jotain kivaa, mitä odottaa.

Kuvassa on tätini ompelema juhlamekko, jossa on helmassa tylliä. Se oli myös niin hieno.  Suretti, kun kasvoin niin nopeasti, etten ehtinyt paljon käyttää kun se oli jo pieni.  Tämä uusi juhlamekko on niin perfect, että ehdottomasti lupaan huolehtia, ettei se pääse jäämään pieneksi.

Kittilän Ihmisten K65-tanssiaisiin ehdottomasti otan sen seuraavan kerran käyttöön.  Tänä kesänä sopii jo irrotella, olenhan täysi-ikäinen.

P.S. Lukaiskaapa myös Sairaan hyvä potilas-blogini kaikkea kummaa minulle tapahtuukin.

Kevättä odotellessa pientä alavirettä

Jo helmikuussa vein kevätesikot parvekkeelle. Seuraavaksi lentävät kanervat biojätteeseen - tilalle narsissit. Winchesterissä kevään odotus alkoi tammikuussa, lumikellot, snowdrops, nousivat kukkimaan. Katedraalin muurin kupeessa valtava vanha puu puhkesi voimakkaasti tuoksuviin valkoisiin kukkiin leutoina talvina jo tammi-helmikuun vaihteessa.  Siitä tiesi kevään alkaneen.

Maaliskuu, silloin lapsena maalla oli aina talven paras kuukausi.  Aurinko paistoi, oli hyvä hiihdellä etenkin pimeän tultua, pakkasen kiristyessä kirkkaalla kuutamolla. Hanki kantoi. Jälkikäteen olen vähän ihmetellyt, mitenkä lapsena sain lähteä yksin pimeässä hiihtelemään metsiin.  Tosin äitini mielestä oli tärkeintä olla reipas tyttö, joka ei koskaan itkekään.

Maaliskuussa on myös syntymäpäivä.  Lapsena sitä odotettiin hartaasti, sain syntymäpäivälahjan, äiti teki kakun ja sain kutsua vieraita.  Kun täytin 7 vuotta, Mankkisen Raija toi lahjaksi kukkapaketin. Siinä oli yksi tulppaani.  Se oli elämäni ensimmäinen kukkalahja. Voi, miten olinkaan ylpeä ja onnellinen.  Olin jo niin iso tyttö, että minä saan lahjaksi kukkia.  Ei mitään lapsellista.

Tässä iässä syntymäpäiviin liittyy jo haikeus. Ei voi olla laskeskelematta: montakohan näitä vielä saan juhlia? Ja ajatella iloisesti toisinpäin: Näin monta hyvää vuotta olen jo saanut elää. Elämälle Kiitos!  Tietokirjailijakoulutuksessa kielipoliisi Riitta Suominen opetti, että kirjailija saa käyttää elämässään  vain yhden huutomerkin.  Eikös se tuohon sovi?

Sitten onkin vuorossa julmin kuukausi, huhtikuu.  T.S. Eliotin ehkä tunnetuin säe.  Julma on Suomenkin huhtikuu, ei enää talvi, ei vielä kevät. Takatalvi, räntää, välillä lämmittävä aurinko, ja lumisateessa sanotaan: uusi lumi, vanhan surma. Luultavasti tarkoitettiin vanhaa lunta, ei ihmistä.

APRIL is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.
Winter kept us warm, covering
Earth in forgetful snow, feeding
A little life with dried tubers.

Sairastelublogissani onkin enemmän tapahtumia.  Sillä rintamalla onkin ollut ihan turhan vilkasta.

Hiekkalaatikkokaveria tai naapuriapua

Töölössä asuva ystäväni kertoi Facebookissa olleensa noroviruksesta niin sairas, ettei jaksanut edes roskapussia viedä, saati sitten kaupassa käydä ruokaa ostamassa. Hän kertoi asuneensa 30 vuotta samassa talossa, eikä tunne ketään naapuria niin hyvin, että voisi apua pyytää.  Sanoi, että talossa asuu niin paljon nuoria ja kiireisiä ihmisiä, etteivät he ehdi.

Ajattelin, että hyvänen aika, jos minun naapurillani olisi samanlainen tilanne, ilomielin vähän auttaisin. Näköjään naapureihin tututuminen vie aikaa.  Minulla kun on kaiken lisäksi tämä prosopagnosia, eli kasvojen tunnistamisen vaikeus.  En siis välttämättä opi helposti tunnistamaan saman talon asukkaita. Varmuuden vuoksi sanon päivää kaikille.

On ollut harkinnan alla Facebook-ryhmän perustaminen ja erään eläkeläisnaapurin kanssa jo niin sovittiinkin, mutta ei saatu aikaiseksi.  Yhtenä iltana tulimme samassa ratikasa vähän nuoremman naapurin kanssa ja panimme tuumasta toimeen. Laitoimme lapun alakerran ilmoitustaululle.

Voi miten viisaita, iloisia ja mukavia nuoria ihmisiä tässä talossa asuukaan!  Ei tässä vielä mitään ihmeitä ole ehditty, toistakymmentä asukasta on liittynyt ryhmään parissa päivässä.

Kun Eleonor tulee Pariisista mummulaan, voin kysyä hiekkalaatikolle leikkikaveria.  Pyöräkellarissa minulla on vuosia ollut fillari seisomassa.  Voisin sitä lainata, jos joku tarvitsee.  Innokkaana mummina voisin joskus olla tunnin tai pari lapsenvahtina, jos tulee äkillinen tilanne. (Oma lapsenlapsi asuu niin kaukana) Tai jos joku on sairaana, puolisoni  Potkulautamies olisi oikea henkilö auttamaan.

Saattaa olla, että kun älytelevisioni ylittää älyni rajat, joku nuorempi naapuri voisi kahdessa minuutissa kertoa, mitä väärää nappulaa olen mennyt painamaan.

Tai voidaan pohtia talon yhteisiä asioita, jakaa talon pihan kesäkukkien kasteluvuorot. Tai jos pidän juhlat ja metelöin tai remontoin, voin varoitella etukäteen.

Arabianranta on kyllä hieman toisenlainen asuntoalue.  Ehkä se nyt vaan on niin, että tänne muuttaa vähän mukavampia ihmisiä.

Soon Moro, ystäviä tarvitaan muutenkin kuin hädässä

Nyt on alkanut yksinäisen vanhuuden ehkäisykampanja. Aivan aidosti toivon, ettei minua tarvitse pakkopullana virkatyönä käydä tervehtimässä, kun olen vanha ja yksin.  Yritän huolehtia siitä, että vielä olisi ystäviä jäljellä.  Se tietysti edellyttää sitä, että ystäviin pitää yhteyttä ja tapaa heitä.

Hyvä tapa bongata mahdollisia ystäviä on viikonvaihteessa Stockmannin Herkkuosasto. Sinne voi istahtaa samppanjabaariin, eikä aikaakaan kun osuu kohdalle joku mukava ihminen, jota et ole tavannut 30 vuoteen.  Eipä siinä sitten muuta kuin halaukset ja heti saman tien sopimaan, milloin mennään yhdessä drinkille, kahville ja syömään.  Näin vanhana ei enää kotona jaksa samalla tavoin kokata.

Niinpä kalenteri on ihanasti täynnä vanhojen ystävien tapaamisia.  Tässä iässä ei enää voi pitää tapaamisten välillä 20 vuoden taukoja. Huomenna lounastamme taas yhdessä kahden parhaan kansakoulukaverini kanssa.  Saran kanssa löysimme Facebookin kautta toisemme yli 50 vuoden tauon jälkeen.

Kävin Tampereella puhumassa vanhassa kirjastotalossa Tampereen Kansalliset Seniorit ry:n tilaisuudessa.  Olikin todella mukava ja kiinnostunut yleisö.  Aiheena potilas-lääkäri vuorovaikutus, hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus.  Kuten kaikilla kiertävillä kirjailijapuhujilla, minullakin oli muutama kirja mukana, mutta loppuivat kesken jo kättelyssä.  Lupasin selvittää blogiini, vieläkö niitä jostain saa.

Kustannus Oy Duodecimilla on vielä varastossa niin Pääteos, Sairaan hyvä lääkäri ja Sairasta!  Sairasta on Sairaan hyvän potilaan pokkariversio.  Kaikki ovat jo alennuksessa. Duodecimin verkkokaupasta niitä saa kätevästi.  Tai Helsingissä Duodecimin myymälästä Kalevankatu 14.
Tarkistin myös netistä, kirjastossa kaikkia kirjojani on hyvin saatavilla.  Myös "yrittäjäomaelämänkerta"  Sumutettu sukupolvi.

Olenkin ollut aika huonossa hapessa, mutta niinhän vanhalle sirkushevoselle aina käy, että kun lavalle nostetaan, kummasti virkistyy.  Adrenaliini on hyvä piriste.  Olin kyllä muutenkin aika kovassa dopingissa.

Ja se mainio etälääkärifirma on nimeltään Meedoc omia potilastietojaan voi käydä katsomassa osoitteessa kanta.fi  Kolumnejani voi lukea Potilaan Lääkärilehdestä.
 

Olen elossa: tarvitaan lääkärintodistus

Ranskasta tultua odotti kirje Englannista. Tarvitsevat todistuksen, että olen elossa. Eikös ole ihanaa?  Olikin niin viimeisen päällä rankka flunssa, että on itsekin vaikea tätä todeksi uskoa.  Englannista maksetaan pientä eläkettä. Haluavat olla varmoja, että olen vielä hengissä.  Kreikassahan kuulemma maksettiin eläkkeitä kuolleillekin.  Englannissa ovat tunnetusti varovaisia ulkomaalaisten suhteen. Mutta sen tarkempaa tietoa ei tarvita, riittää, jos on elossa. Kätevää.

Pariisissa päätehtävänä oli auttaa tyttären perhettä muutossa. Pakkauspuuhissa vävy venäytti selkänsä ja lääkäri määräsi hänet viikoksi vuodelepoon. Kolme päivää ennen muuttoa lapsenlapsi sairastui vesirokkoon.  Vesirokkohan ei ole vaarallinen tauti, mutta alkuun se on sangen kivulias. Niinpä tyttären perhe valvoi yöt ja Ella oli niin kipeä, että vain äidin syli rauhoitti.

Varsinaisen muuttomuuton hoiti tehokas firma. Kapeissa rappukäytävissä ei mahdu tavaroita kuljettamaan, joten muutto tehtiin ikkunan kautta. Ihailtavalla ammattitaidolla. Muutin käsitykseni ranskalaisesta työtahdista.  Ällistyttävän rivakkaa toimintaa.
  Me isovanhemmat autoimme minkä osasimme. Ehkä tärkein tehtävä oli kokata pakastin täyteen, lapsenlapselle mieluista kotiruokaa. Hän ei ole erityisen ronkeli ruuan suhteen, tykkää vaikka etanoista, mutta tehdasvalmisteista purkkiruokaa ei suostu syömään.  Nyt on pakastin täynnä: lohikeittoa, porkkana-korianterikeittoa, kesäkurpitsa-basilikakeittoa ja makaronilaatikkoa.
  Kun soittelin Pariisista, 93-vuotias Inkeri-äiti totesi viisaasti: "Siitä aina jää niin hyvä mieli, kun on voinut olla lapselleen avuksi."  Tulimme kotiin hengissä - siitä vielä tarvitaan todistus - ja hyvällä mielellä.  Olimme lapsellemme avuksi.

Olen myös kokenut KonMari-siivousherätyksen, Siitä lisää ensi kerralla oikein kuvien kanssa.

Kakkukaupasta haettiin leivokset tyttären syntymäpäivän kunniaksi. 

Nizzassa rahapuukin kukkii - minä vaan sairastan

Nizza olisi mukava paikka. Kaksi viikkoa sitten alkanut yskä ja kurkkukipu senkun vain pahenevat. Puoliso jo totesi, että tänne ei kannata tulla kun aina sairastuu.
Niinpä makailen ja välillä katson auringonlaskua Välimereen.
Jaksoimme sentään syömässä käydä. Ensimmäisenä iltana söin niin pahoja grillattuja sardiineita, että suurin osa jäi syömättä.
Olemme vuokranneet viikoksi viihtyisän kaksion. Täällä on laadukas kirjasto.
Jostain syystä haluaisin olla kosmopoliitti ja ihan itse löytää hyviä ravintoloita.
Sardiinien jälkeen nöyrryin lukemaan Helena Petäistön opaskirjaa. Löytyikin seuraavaksi illaksi mahtava bistro. Hinta- ja laatusuhdekin olivat kohdillaan. Palvelukin ystävällistä. Sinne taas huomenna.
Sairauskertomuksesta ei sen enempää. Nizzassa on paljon tyylikkäitä vanhuksia. Syövät ja juovat hyvin. Kolmessa päivässä en ole nähnyt yhtään lihavaa ihmistä. Ovat kaikki sellaisia Kirsti Paakkasia.
Varmaan myös rikkaita. Täällä rahapuukin kukkii.

 

Kun päivän kunto ei riitä, tarvitaan sunnuntaijärkeä

Urheilijat sanovat "mikä on päivän kunto ja mihin se riittää".  Eikä välttämättä mihinkään riittänyt.

Nyt ei tahdo päivän kunto riittää.  Olin jo oppinut jossain määrin arvioimaan, mitä voin luvata ja mitä ei.  Joskus muistan jatkaa lausetta Paavalin malliin: "Jos Jumala suo ja elää saadaan".  Liian helposti unohdan tuon loppukaneetin.

Olen luvannut tavata ystäviä, syksyllä kun on tultu Leviltä, marraskuussa ollaan Helsingissä, sitten joulun jälkeen ennen kuin Ranskaan lähdemme. Olen aina paheksunut epäluotettavia tyhjän puhujia. Totta kai olisin halunnut tavata ystäviä, vastata meileihin, hoitaa yhdistyksen asioita.  On vaan tämä taudinpahalainen riivannut enemmän kuin tilattu.  Sitten kun näkyi valoa tunnelin päässä vuoden pimeimpänä päivänä, Potkulautamies sairastui sitkeään flunssaan. Sitten tuli minun vuoroni. Päivän kunto on ollut kehno jonkin aikaa, eikä se ole mihinkään riittänyt.

Kaiken lisäksi olen hyvin tärkeän yhdistyksen, Suomen Ultraharvinaiset ry:n puheenjohtaja. Käykääpä tykkäämässä Facebook-sivuista. Se on valtavan hieno ja tärkeä hanke. Saa toivottaa voimia jaxuhaleja ynnä muuta. 

Nytpä sitten sairastelen. Jumala suo ja niin poispäin, huomenna suuntana on Pariisi. Lapsenlapsen hoitajalla on vapaapäivä ensi maanantaina. Siispä mummille ja vaarille on tärkeä tehtävä. Ole aina ajatellut, että joskus olisi mukava matkustaa junalla Euroopassa.  Joku vuosi sitten matkustimme Zurichista Milanoon - komeasti Alppien yli.  Matka kesti päivän. Oli aurinkoinen päivä ja alpit saattoivat olla komeita.  Juna olikin italialainen, eikä likaisten ikkunoiden läpi nähnyt mitään.  Eurooppalaisissa junissa on niin hyvät ravintolavaunut.  Italialaisjunassa ei ollut edes kahvikärryä.  Jännityksellä odotan, onko Ranskassa osattu ikkunoita pestä. Pariisista Nizzaan kestää viisi tuntia.

Vanhoilla ihmisille menee aina päivä pakkaamiseen.  On niin paljon muistettavaa huonolla muistilla. Potkulautamies kirjoitti hyvän blogin arkijärjestä.  Jääkaapissa oli yksi punasipuli.  Eihän sitä voi heittää menemään.  Niinpä Potkulautamies kävi Stockmannilta osatamassa muikunmätiä ja blinejä.  Ei mennyt sipuli hukkaan.  Tämä on sunnuntaijärkeä.

Tietysti matkalaukussa sairaalla ihmisellä pitää olla hyvä apteekki. Ja tietysti jo kotona pitää mobiililaitteeseen ladata Meedoc, jos sattuisi taas sairastumaan.  Hiukan kuin sateenvarjo, jos se mukana, ei likikään sada yhtä paljon kuin ilman suojaa.

Tammikuussa on hyvä matkustaa.  Tammikuu kestää kaksi kuukautta, nyt jo tuntuu siltä, että se on kestänyt kuukauden.