Tietokirjailija on hienompi kuin pelkkä eläkeläinen

En ollut koskaan kuullutkaan mistään Tieto-Finlandiasta (asuinhan Englannissa 1992-2004).  Kustannustoimittaja Marita Komi soitti syksyllä 2006, ja kertoi, että seuraavana päivänä on ehdokkaiden esittely.  Marita tuli Nissen kanssa oikein käymään kotona ja onnitteli kukkapuskan kanssa.   Sehän oli virhe.

Siellä esittelytilaisuudessa oli telkkari ja toimittajia.  Ja muiden ehdokkaiden kustantajat toivat kukkaset vasta kameroiden välähdellessä.  Minä sitten siinä kukattomana.  Muutenkin olo kuin Liisalla Ihmemaassa.

Jos ajattelee, että on varmaan kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka ajattelivat, että "olisi hienoa olla kirjailija".  Ainakin 10 000 ihmistä aloittaa toiveikkaana kirjan kirjoittamisen joka vuosi.  Kaikki eivät löydä kustantajaa.  Yli 6000 tietokirjaa julkaistaan vuosittain, niistä pari sataa on sen verran hyviä, että kustantaja lähettää ehdolle kilpailuun.  Ja kuusi parhaaksi arvioitua pääsee ehdolle.

Koska sen vuoden tuomarin, Raimo Väyrysen esimies Erkki Tuomioja oli ehdolla, ei kovasti jännittänyt enää voittajan valinta.  No, ei se mitään. Minulle ehdokkuudesta oli ihan tarpeeksi iloa.

Tämän vuoden ehdokkaista todettiin, että suuret kustantajat puuttuivat joukosta.  Mahtaakohan kustantajilla enää riittää kiinnostusta kustantamaan (eli maksamaan) kisaa? Kilpailun tarkoituksena kun olisi edistää joulumyyntiä.  Duodecim oli hyvä kustantaja.  WSOY:stä voisi kauniisti sanoa, että kuuluisaa valkeaa glögiä oli hieno maistaa.  Tunsi olevansa joku siinä julkkutungoksen seassa.

Oman ehdokkuuteni jälkeen olen sitten vähän seurannut TietoFinlandia ehdokkaita, muutamia lukenutkin.   Vieläkin ihmettelen, että tulin valituksi.  Suomalaiset tietokirjat kun ovat pääsääntöisesti tylsiä. Joistain kirjoista olen päätellyt, että suomalaiskirjailijoilla on surullisen usein tärkeilevän pönöttävä tyyli.  Hallitsematon sivistyssanojen käyttö ei ole todisteena sivistyksestä vaan huonosta suomen kielen hallinnasta tai silkkaa laiskuutta.  Oppikirjat sitten asia erikseen, niissä kielen pitäisi tietysti olla vielä selkeämpää.

Kirjoittaminen oli mukavaa.  Minustakin on mukavaa olla tietokirjailija elämäni loppuun asti. Onhan se paljon coolimpaa kuin eläkeläinen.  Kun väestö vanhenee, Suomessa on kymmeniä tuhansia tietokirjailijoita joskus vuonna 2030. Tei ehkäpä ei, tuskin silloin enää mitään tietokirjoja painetaan. On vaan bloggaajastaroja.   Tai jaetaan BlogiFinlandioita. Kukahan ne kustantaisi?

Lihapullakapina

Ajattelin hakea kaupasta aamupuuroon Nalle-jauhoja ja Satokausikalenterin ehdottomia hedelmiä. Katsoin kyllä ensi vuoden kalenterista, koska tämän vuotista en aikanaan ymmärtänyt hankkia,  mutta luultavasti tämänkin vuoden lokakuussa espanjalaiset satsumat ovat hyviä.  En muuten olisi tiennytkään, että granaattiomena voi olla näin hyvää.  Olen aiemmin ostanut väärään aikaan. Onkin tullut kokeiltua ihan uudenlaisia hedelmiä, persimoneja, mangoja. Minä tykkään tällaisesta ravitsemusneuvonnasta.  Kun kohteliaasti kerrotaan, mikä juuri nyt on hyvää.

Kaupassa osui silmään Ilta-Sanomien etusivulta uusi lihapullaohjesääntö: Viisi lihapullaa päivässä.
En ole tainnut syödä lihapullia ainakaan kymmeneen vuoteen.  No, ehkä olen saattanut joillain kokkareilla ottaa tikun nokassa cocktail-lihapullan.  Otsikon nähtyäni minuun isti kapinamieli. Ja minuahan ei määräillä. Olin jostain lukenut, että Kivikylän lihapullat on Suomen suosituimpia einestuotteita.  Niinpä siis eineshyllylle.

Alunperin oli tarkoitus syödä lounaaksi jotain muuta.  Maistoin yhden kylmänä - suunnilleen samanlaista kuin tikunnokkapullat kokkareilla.  Sitten mikrotin viisi. Oli ihan hyviä. Mikrotin vielä muutaman.  Olen niin vanha, että tiedän, mitä tarkoitetaan kun kysytään: Montako söit?  Vastaus: Yheksän.

Totesin, että voi olla hyvinkin että syön lihapullia toistekin.  Hyvä puikulamuusi, puolukkasurvosta, Myrttisen kurkkuja, rakuunaporkkanoita, sinappia ja lihapullia.  Ilman THL:n ja WHO:n ruokadirektiiviä olisin ehkä jäänyt lihapullista loppuiäkseni osattomaksi.

Saa nähdä, mikä ensi viikolla aiheuttaa syöpää. Minä reipastuin lihapullakapinastani ihan silminnähden. Olinkin jo ihan väsähtänyt kaikkinaisiin elämäntapadirektiiveihin.

Ystävät ja naapurit

Terveisiä Pariisista ja Winchesteristä. Pariisissa lapsenlapsi täytti vuoden. Siinä onkin tarpeeksi syytä Pariisin matkaan.  Syntymäpäivä ajoittuu harmillisesti yhteen Pariisin muotiviikkojen kanssa, mikä tarkoittaa, että hotellit ovat täynnä.  Saimme sentään postimerkin kokoisen hotellihuoneen, josta piti maksaa 160 euroa yöltä eikä siihen kuulu edes aamiaista.  Muuten matka meni hyvin.

Lensimme Orlystä suoraan Southamptoniin. Kyläilimme vanhojen rakkaiden ystävien luona. Ystävillämme oli kultahäiden kunniaksi juhlaillalliset, joilla sitten tapasimme vielä lisää rakkaita ystäviä.  Ja kyllä meillä oli mukavaa.

Olimme yhden yön Winchesterin keskustassa Wessex-hotellissa, joka sijaitsee Winchesterin katedraalin vieressä ja kivenheiton päässä entisestä kodistamme. Pikaisesti tapasimme kolme entistä naapuriamme.  Lupasimme ensi kerralla viipyä Winchesterissä pidempään ja kertoa tulostamme etukäteen.  Oli nostalgista kävellä vanhoilla kulmilla. Winchester ei ole kymmenessä vuodessa paljon muuttunut.  Eikä se kovin paljon voikaan muuttua, talot ovat vuosisatoja vanhoja eikä niitä saa purkaa eikä muutella.

Söimme illallista ihka ensimmäisten Winchesterin naapureidemme kanssa.  Bryan on jo 86, mitä ei kyllä voisi uskoa.  Voisi kirkkain silmin sanoa olevansa hädin tuskin 60, eikä kukaan epäilisi.

Kotimatkalla kävin muistamaan naapureitamme.  Viime kuussa olimme entisen naapurin 70-vuotispäivillä. Olimme naapureita 1970-luvulla Kruununhaassa. Jokaisesta asuinpaikastamme naapureista on tullut ystäviä ja ystävyys säilyy vuosikymmenten yli.

Joistain naapureista on tullut ihan lähiystäviä. Puhutaan hyvistä johtajuustaidoista, alaisuustaidoista.  En ole nähnyt missään arvostettavan hyviä naapuruustaitoja. Usein kyllä näkee lehdissä juttuja naapureiden oikeustaisteluista, joko aidasta tai aidanseipäästä. Vai olenko jotenkin omituinen, kun en ole ikinä elämäni varrella osannut riitaantua yhdekään naapurin kanssa.

Tänään on Tyttöjen päivä.  Hyvin tärkeä asia.  Joskus voisi viettää Naapurin päivää. Vaikka sanomalla: Päivää.

Kesän viimeinen päivä ja triangelidraamaa

Säätiedotuksessa varoiteltiin, lauantai on viimeinen kesäpäivä tällä erää.  Vasta ensi vuonna päästään uudestaan näihin lämpötiloihin.  Niinpä sitten kuuliaisesti - tosin vähän vastahakoisesti - tartuin hetkeen. Oli kaunis ilta, syksyistä haikeutta.  Syksyinen haikeus ei tässä iässä ole enää kesän loppumisen haikeutta vaan melankoliaa. Taas on yksi vuosi taittumassa iltaan. Montako kesää vielä on jäljellä?

Radion sinfoniaorkesterin kausikortti oli hyvä hankinta.  Ennen kausikorttia en ollut ikinä käynyt konserteissa.  Ehdottomasti suosittelen.  On pelkästään hyvä asia, ettei koskaan etukäteen tiedä, mitä on ohjelmistossa.  Tai tietysti siitä voisi ottaa selvää, mutta paljon hauskempaa saada kaikki yllätyksenä. 

Pidättekö Beethovenista?  Olin luullut, etten ehkä erityisemmin. Vakiopaikkamme ovat ehkä akustisesti korkeintaan keskinkertaiset, mutta visuaalisesti loistavat.  Istumme orkesterin sivussa, näemme sekä orkesterin että kapellimestarin. Kapellimestarin kehon kieltä ja ilmeitä on mukava seurata, monenlaista johtamistapaa on jo nähty. Tällä kertaa jotain uutta: kapellimestari katsoi orkesteriin hymyillen, kannustaen ja ilahtuen.  Vain parin metrin päässä orkesterista voi aistia tunnelman, orkesteri soitti ilolla.  Näyttivät nauttivan soitostaan. Onnistumisen iloa. Ilo tarttui kuulijaan.

RSO:n konserteissa nuortuu.  Konsertissa kävijät ovat niin vanhoja ihmisiä, että vain hieman yli kuusikymppinen tuntee kuuluvansa nuoriso-osastoon.  Kapellimestari Sir Roger Norrington on 81-vuotias.  Helsingin Sanomien mukaan hän on tulossa uudestaan RSO:ta johtamaan kahden vuoden kuluttua.  Tuskin maltan odottaa.

Tällä kertaa orkesterin kokoonpanoon kuului myös triangeli. Eräs epämusikaalinen ystäväni on yli 80, eikä vieläkään ole toipunut koulun kevätjuhlien musiikkiesityksestä.  Triangelihan annetaan vain sille, joka ei osaa yhtään mitään.  Tällä kertaa triangeli oli aivan kohdallamme.  Triangelin soittaja istui kiltisti tuolillaan koko sinfonian - pari kertaa hän nousi seisomaan ja helähdytti triangelia. Kyllä tässä nyt pitäisi olla joku tuottavuusloikka, onhan se nyt niin tuottamatonta toimintaa istua 99 % ajasta odottaa kilahtavansa.

 Kuvat Arabianrannasta ilta-auringossa. Kesän mukamas viimeisenä päivänä.  Huijattiin, aurinko paistoi lämpimästi vielä sunnuntainakin.

Kätilöt ja valtionvelka valvottavat vanhaa ihmistä

Kätilöt valvottavat. Kävin pahaa-aavistamattomasti katsomassa Kätilö-elokuvan.  Kyllä, Krista Kosonen on hyvä näyttelijä. Olisin sen uskonut ilman tarpeetonta lisäväkivaltaa leffassa. Elokuvan alussa lappilaiset (ehkä koltansaamelaisia) upottavat raastavasti itkevän vastasyntyneen suohon/jänkhän.  Kahtena suraavana yönä näin siitä painajaisia ja heräsin valvomaan.

Elokuvapainajaisten jälkeen valvotti kätilöiden palkat. Ei tietenkään kätilöt sinänsä vaan valtion velkaantumisvauhti. Nokian syytä tietysti sekin.  Meni äkkiä Euroopan omistavien  optiomiljonäärien äkkirikkaus päähän että luultiin siitä jäävän jakovaraa kaikelle kansalle.  Fantastista työtä Jyrki Katainen & K:nit.

Tässä iässä on jo nähnyt talouskehityksessä monta sykliä. Ehkä se johtuu iästä tai lapsenlapsesta, että on huolissaan maailmanmenosta. Tai siitä, ettei ole omia huolia valvottavaksi.  Tautipuolellakin on ollut hiljaisempaa muutaman päivän.

Ylen Ykkösaamussa haastateltiin Erkki Liikasta. Ihan asiaa puhui.  Kiinnostava insertti oli 15 %:n kilpailukykyvajeesta. Kannattaa katsoa.  Siinä papukaija Antti Rinne naama punaisena puhui viidestä prosentista, persujen Jari Lindström 15 %:sta ihan tyynesti.  Minä jo luulin, että nyt entisen paperimiehen laskelmat eivät pärjää ay-jyrä liittojohtaja ex-valtiovarainministerille.  Ettei Rinteellä ole varaa puhua puuta heinää.  Eikö mitä, insertin loputtua Erkki Liikanen vahvisti 15 % oikeaksi.

Eihän tästä mitään tule, että kaikilla on oma käsityksensä valtion talouden tilasta ja kilpailukyvystä. Toista oli Esmerkin aikoina.  Silloin asiakkaana olivat niin suuret SAK:n liitot, AKT, Metalliliitto, Paperiliitto, EK, työnantajaliittoja, Suomen Pankki ja kaikki muutkin pankit. Heille seurattiin kansainvälisestä lehdistöstä suhdannekehitystä maailmalla. Eräs työmarkkinajohtaja sanoikin, että Esmerkin tietopalveluiden myötä työehtosopimusneuvotteluissa päästiin suoraan asiaan, kun ei tarvitse kahta viikkoa vängätä suhdannetilanteesta.  Nyt on vängätty puoli vuotta ja faktoistakin ollaan eri mieltä.

Potkulautamiehen perustama puolueeton ja riippumaton Esmerk seurasi kansainvälistä lehdistöä ja tutkimuslaitoksia, suomensi ja refereroi tärkeät talousuutiset systemaattisesti ja raportoi asiakkaalle päivittäin. Nyt näyttää siltä, että uutisointi on ihan sattumanvaraista, maailmantalous riippuu haastateltavan sidosryhmistä. Ja haastateltavien valinta toimittajan mielipiteistä. Hakaniemen torilta SAK:n kanta ja Kauppatorilta EK:n.

Jos Jumala suo ja elää saadaan, parin viikon päästä matkustan Pariisiin lapsenlapsen syntymäpäiville ja siitä lennähdän Southamptoniin ja tapaamaan rakkaita ystäviä Winchesterissä. Viime käynnistä onkin kohta 10 vuotta. Että kätilöiden jälkeen pitää valvoa huolehtimaan matkajärjestelyistä.  Riittää kullekin päivälle oma huolensa.
 

Lihasoppa enon kumisaappaassa

Syksy. Olin jo pari vuotta suunnitellut lihasopan keittämistä. Sadekeli sopii sopalle.  Potkulautamies  haki Reinin lihasta puolitoista kiloa vanhaa luista ja rasvaista lehmää.  Lihanpala oli yököttävän näköinen.

Se palautti mieleen lapsuudenystäväni enon. Enolle oli pikkupoikana tarjottu kylässä niin pahaa soppaa, ettei pystynyt syömään.  Kun emännän silmä vältti, eno oli hulauttanut sopanlopun saappaanvarteensa.  En tiedä, onko tarina tosi.  Mutta painui mieleen. Hyvin olen muistanut sen jo liki 60vuotta.

Keitin lihanpalaa neljä tuntia.  Kun liemi oli jäähtynyt, kuorin pinnalta puolen sentin rasvakerroksen. Sitten vasta sopantekoon.  Ei mennyt kumisaappaaseen.  Potkulautamies sanoi, ettei ole ikinä syönyt yhtä hyvää lihasoppaa.

Kesä hupsahti käsistä. On pitänyt kiirettä.  Bloginikin jäi hunningolle.  Lehdistä luetaan bloggaajajulkkiksista, joilla epäilemättä on tärkeä tehtävänsä virtuaalitodellisuudessa.  Minulla ei ole erityisempää kiirettä tähteyteen.  Kunhan kertoilen kuulumisia.  Parempi olisi, jos soittelisin tai kirjoittaisin.

Eihän tässä kummempia kuulu.  Sairastelua, vanhenemista, lapsenlapsen ensimmäinen syntymäpäivä. Siinähän tuota jo onkin syksyyn ohjelmaa.  Myös Winchesterissä vihdoinkin käväistään.  Ajatella, asuimme sentään siellä toistakymmentä vuotta.  Edellisestä käynnistä on liki 10 vuotta. Jos ei pidä yhteyttä ystäviinsä, onkin pian yksinäinen vanhus.  Niistähän luemme lehdistä.

Soppaliemen jäähtyessä oli hyvä tehdä kävely Annalan puutarhapalstoille syksyä ihailemaan.

Pidättekö Kekkosesta?

Kävin Tamminiemessä. Ehkä olen käynyt siellä aiemminkin. Tai sitten Kekkosen kodin yksityiskohdat on niin moneen otteeseen esitelty lehdissä, että kaikki näytti aika tutulta. Kuvassa Kekkosen työpöytä.

Olen ikäluokkaa, jolle presidenttinä oli Kekkonen liki 30 vuotta.  Kekkonen oli luonnonvoima, kuin räntäsade tai helle, jota vaan oli siedettävä. Lapsina me pelkäsimme kolmatta maailmansotaa. Berliinin muurin murtumisen jälkeen oli suvantovaihetta.  Kekkonen kävi Peurungassa kuntotestissä ja esiintyi kuvassa ilman paitaa.  Nyt on naapurimaassakin paidattomana esiintyvä presidentti. Mitenkähän Kekkonen olisi Putinin kanssa seurustellut.  Putin kun ei ole laulu- ja ryyppymiehiä.

1950-luvulla syntyneelle Tamminiemi on elämys. Rakennus on kaunis, sisustus on tyylitöntä, suorastaan mautonta.  Yksi hyvä Särestöniemi, yhtään muista tauluista en huolisi seinälleni.  Alakerran salissa valtava flyygeli, jota oppaan kertoman mukaan ei kukaan soittanut.  Sen hän oli saanut lahjaksi Itävallasta. Viehättävin paikka on ruokasalin ja keittiön välinen tarjoiluvälikkö.  1950-luvun keittiönkalusteet muistuttavat lapsuudesta: juuri tuollaisia vaarin verstaassa valmistettiin.

Tamminiemessä on kaikki Kekkosen aikakauden ökyilyrekvisiitta esillä, lisänä on runsaasti monenmuotoisia ja -kokoisia veistoksia. Varsinkin Neuvostoliitosta saadut lahjat ovat hyvin esillä. Kekkosen tyylitajuun sopiikin mainiosti näyttely Anne Pohtamon missiajan iltapuvuista.

Tuli vähän haikea olo.  Samanlaista, kun lapsena ymmärsi, että joulupukki ei ole totta. Jospa Kekkonen ei ollutkaan suurmies, opintielle ponnistellut lahjakas savupirtin poika, vaan ihan tavallinen vallanhimoinen nousukas?  Toki hyvällä menestyksellä. 

Suosittelen lämpimästi käyntiä Tamminiemessä. Siellä on hyvä käydä tunnesyrjä edellä, tekemään aikamatkaa lähihistoriaan. Mitä tunteita nousee pintaan? Ehkä voi päivittää myös ajatuksensa Mannerheimista. Vanhenemisen rikkautta on sekin, että tulee uusia näkökulmia vanhoihin asioihin.

Isoveli valvoo taas.  Kun laitan tähän tunnisteisiin Putin, parin vuorokauden sisään blogissa on kova lukijapiikki - Venäjältä.  Heippa vaan teillekin sinne Pietarin toimistoonne.  USA:n virasto, Google&k:nit on nopeampi, siellä NSA:n hakukone tekee tarkistuksensa ihan sekunneissa.