Leipäjonossa Pariisissa

Vaihteeksi Pariisissa. Kuvassa leipäjono. Ei, ei meillä mitään hätää. Tyttäremme on niin kotoutunut Pariisiin, että  leivän pitäisi olla samana päivänä paistettua. Suunnittelimme ostavamme aamuksi croissantit.  Eihän niitä seuraavana päivänä voi syödä sanoi tyttäremme.
Joka korttelissa on  leipomo. Jos leipä on oikein hyvää, sinne tullaan naapurikortteleista asti. Kuvassa lähimmän boulangerien jonoa sunnuntai-aamuna.
Tänään piti se testata, minä panin kahvin tippumaan ja Potkulautamies lähti croissantin hakuun. Onko se vaivannäön väärti sateisena maanantaiaamuna? On. Arkiaamuna jono  ei ylettynyt kadulle. Miksihän me Suomessa aina kuvittelimme olevamme niin laadukkaita?  Jos lähimarketti paistaa itse pakastetaikinasta tehdyt leivät, ne toki voivat olla lämpimiä, mutta ovatko ne hyviä?
Tyttäremme oli nähnyt paljon vaivaa etsiessään meille asunnon kahdeksi viikoksi. Tämä on oikea pariisilaiskoti ja voimme kotileikkiä ranskalaista.
Ikkunasta on puistonäkymä. Ei ollenkaan samanlainen designkivikonstellaatio kuin Arabianrannassa, vaan puita, pensaita, kukkivia ruusuja, nurmikkoa. Sunnuntaina aamulla tai-chi ryhmä. Iltapäivällä isät pelasivat futista tyttärien kanssa.
Siellä oli joukko lapsia synttäreitä juhlimassa. Oli kakut, ilmapallot, mehut ja paperihatut.
Olen ehtinyt jo vuosikymmeniä sitten näkemään Riemukaaren, Louvren ja Eiffel-tornin. Nyt katselen toisenlaisia juttuja. Hyvä näin.
Leipä ei ollut kallista. Patonki maksoi 90 senttiä.

Vaarishowerbrunssi oli ilokylpy

Amerikoissa pidetään babyshowereita ja ainakin Tanskassa juhlitaan pyöreitä vuosia brunssilla. Meillähän on Potkulautamiehen  kanssa iloisia asioita mielessä.  Meistä on tulossa isovanhempia. Ensi viikolla matkustamme Pariisiin odottamaan lapsenlasta ja juhlimaan syntymäpäivää.

Ajattelimme juhlia ihan hiljaisesti ulkomailla vain oman perheen kesken.  Rakkaat ystävämme Winchesteristä ilmoittivat tekevänsä oikein joukolla junamatkan Pariisiin merkkipäivän kunniaksi.  Pari viikkoa sitten olimme brunssilla Dylan'silla tuossa kotikulmilla.  Siinä sitten tuumasimme, että voisihan sitä ihan vain muutaman kaverin ja sukulaisen kanssa ihan  pienesti viettää merkkipäivää (70 v.) vähän ennakkoon täällä Suomessakin.  Niipä meitä olikin oitis koossa 30 henkeä.  Ja vielä olisi toinen mokoma ollut kiva saada mahtumaan mukaan. 

Koska Potkulautamiehellä on tähän ikään mennessä jo tarpeeksi kalvosinnappeja ja kukkavaaseja, keksimme, että voi tuoda lahjaksi tulevalle isoisälle Pariisiin vietäväksi vauvatarvikkeita.  Ensiksi suunnittelimme niin, että siirrymme brunssilta 100 metriä tänne kotiin ja syömme jälkiruuan täällä.  Dylanilla oli parempi ajatus: jokainen kerää jälkiruokansa dogibägiin.  Niinhän me teimme.  Olettekos ennen kuulleet dogibägijuhlista.  Emme mekään. Lisäksi Dylanin jälkiruokapöydässä oli toistakymmentä vaihtoehtoa toinen toistaan ihanampia kakkuja, oli hedelmiä, juustoja...

Täällä kotona nautimme jälkiruokaa ja kuohuvaa. Vaivattomin juhlanjärjestely ikinä. Eikä tullut edes kalliiksi.  Ehdottomasti suosittelen merkkipäiviksi dogibägi-kuohujuoma-brunsseja. Olipa sopivasti vauvatarviketta.

Nyt on sitten ensimmäinen laukku pakattuna tuliaisia täyteen. Tämä on hieno tapa juhlia.  Se tietysti edellyttää tarkkaa ajoitusta. Ja hyvää brunssipaikkaa lähistöltä. Juhlat olivat varsin iloiset ja onnistuneet.

Kittilän separatistit ja etelän metia

Asuin viisi vuotta Kittilässä. Olenhan sanonut, että kaikkien pitäisi asua ainakin vuosi jossain ulkomailla ja toinen vuosi Lapissa tai Kainuussa. Saisi perspektiiviä asioihin. Kittilässä on Levi, jonka menestys perustui paljolti paikallisten yrittäjien hyvään yhteistyökykyyn.  Talkoohengen ja aloitteellisuuden huippusaavutus on Levin Maailmancup.

Oli suunnaton etuoikeus tutustua moniin vanhoihin lappilaisiin. Tunnen sieltä satoja vanhuksia etäisimpiä syrjäkyliä myöten.  Heillä on hienoja tarinoita. Kun naiset ja lapset palasivat evakosta Ruotsista ja miehet sodasta palaneisiin kyliinsä, ajat olivat kovia.   Politiikka oli kovaa. Kun Kaukosen kylällä vappuna marssitiin, kepulaisten lapset seisoivat ojan penkalla katsomassa.  Tiedettiin, kenen joukoissa seisottiin. Minulla on ystäviä molemmilta puolilta.

Vanhat ihmiset osasivat jo iloita siitä, että särö on eheytynyt.  Nimenomaan käytettiin sanaa särö. Muistan hyvin kuinka ihailtiin Kittilän kunnanisien rohkeutta valita kunnajohtajaksi nainen, vihreä ja vielä raskaana kaiken kukkuraksi.  Silloin keskustalla oli yksinkertainen enemmistö.

Sitten tuli Levin hissikonflikti. Lumiolosuhteissa lumipallo kasvaa lumivyöryksi. Tehtiin rikosilmoituksia ja poliisit tutkimaan asiaa.  Tutkinta jo lopetettiin, mutta aloitettiin uudestaan astetta korkeammalla tasolla.

Loppukesästä budjettivalmistelujen aikaan Ylen iltauutisissa käsiteltiin oikeusministeriön budejttisäästöistä.  Haastateltiin valtakunnansyyttäjää tai apulaisvaltakunnansyyttäjää, enpä muista kumpaa, heitäkin on budjettileikkaukset uhkaamassa..  Samassa uutispätkässä kuvattiin myhäilevä valtiovarainministeri työhuoneessaan lukemassa Financial Timesia.  No, onneksi Suomi ei ole Venäjä tai Romania vaan meillä on riippumaton oikeuslaitos.  Oli vaan niin jännä ajallinen yhteensattuma.

Nyt sitten Suomen Kuvalehti on perustanut paikallistoimituksen Kittilään. Kunnanvaltuuston separatistipuheenjohtaja kutsuu kunnanhallituksen koolle.  Paikalle tulee hänen seurakseen vain Suomen Kuvalehden toimittaja ja kuvaaja.

No, kävi miten kävi.  Ukrainassa on sentään hauras aselepo. Kittilässä taistelu jatkuu. Vaikka rauha tulisi, mielialat on poltettu. Paha mieli on kaikilla. Sotien jälkeen oli reilumpaa, puolueiden jäsenkirjat olivat yksiselitteisempää valuuttaa.  Nyt ollaan informaatiosodassa juorujen, huhujen ja etelän metian armoilla. Separatisteja on vähemmän mutta heille toimitetaan järeämpää aseistusta. 

Jos sota joskus loppuu, luottamuksen jälleenrakennustyö on valtava tehtävä. Kuinka rintamalinjat jakavat paikallisia yrittäjiä.  Vieläkö yhteistyö onnistuu?

Ottamatta ollenkaan kantaa mihinkään suuntaan, totean vain, että kunta ja kuntalaiset on nyt pommitettu hajalle. Ja Kittilässä on Suomen kuuluisin kunnanjohtaja. Ja vanhat ihmiset surevat taas säröä. Niin minäkin.

Kuvaksi sopii pihalta tekemäni latu. Sadan metrin päässä alkaa Levi Ski Resortin auraama reitti.
Mitenkähän Kittilässä tehtäisiin uusi latu?

Ryhtyisiköhän elintasopakolaiseksi?

Pitkästä aikaa  käväisimme Virossa, Tallinnan Viimsissä . Vallan mainio paikka. Aurinko paistoi ja kaikki toimi. Juttelin Tukholmasta tulleen suomalaisnaisen kanssa. Hän oli lähtenyt Ruotsiin töihin 40 vuotta sitten. Silloin suomalaiset matkustivat työn perässä. Suomi ei ollut vielä hyvinvointivaltio. Minäkin muistin, kuinka kotikylästä lähti nuoria miehiä sinne ja  jo seuraavana kesänä tulivat ylpeinä ajamaan kylän raittia edestakaisin Volvo Amazoneillaan.
  
Ihmettelin Viron toimeliaisuutta ja tehokkuutta. Myös virolaiset  ovat matkustaneet työn perässä. Helsingistä lähtiessämme pihassa meille sanoi reippaasti päivää virolainen kiinteistöhuoltoyhtiön mies. Kertoi olevansa ensimmäistä päivää uudessa työssä. Sanoi, että pitää vielä opetella paremmin suomea. Taksinkuljettajakin oli virolainen.

Suomesta ei enää matkusteta työn perässä minnekään. Norjassakin olisi töitä vaikka kuinka. Ja ihan hurjat palkat ammattimiehille, Lapista matkakin on lyhyt. Kävin Tallinnassa ensimmäistä kertaa 20 vuotta sitten. Muistan, miten palasimme tyytyväisinä koti-Suomeen, meillähän oli asiat niin paljon paremmin.  Nyt miltei tuntuu, että Virossa on moni asia paremmin kuin meillä. Parasta on kuitenkin se vahva usko tulevaisuuteen ja vireä toimeliaisuus.  Että jospa vielä muuttaisi elintasopakolaiseksi naapurimaahan.  Muistui Bhutanista bruttokansanonnellisuus.  Virossa oli niin hyvä tekemisen meininki.  Niin siellä oli paljon iloisempaa kuin Suomessa.

Rakas ystävä pelmahti jakamaan tattisaalistaan. Tattimunakas on tekeillä. Hyvää tuli.

Koti on siellä, missä on rakkaimmat ystävät. Niinpä jään tänne.

Toisessa blogissani kerron Twitter-sairastelun uudet ja ihmeelliset käänteet, kunhan ehdin.

Epähautajaiset suunnitelmissa - onnellisuuskoulu jatkuu

Uskovainen vanha tätini nukkui pois syntymäpäivänään täyttäessään 91 vuotta. Jo muutama vuosi oli mennyt Terveyskeskuksen vuodeosastolla, joten hyvällä omallatunnolla saatoimme sanoa: vihdoin pääsi pois. Tädin toivomuksesta hautajaiset olivat hiljaiset.  Tädin serkkuja oli paikalla neljä, ja meitä seuraavan polven serkkuja oli alun toistakymmentä.

Olemme asuneet eri puolilla maapalloa, lapsena viisikin vuotta oli valovuoden ikäero. Emme siis oikeastaan tunteneet toisiamme. Olli mukava tutustua. Niinpä päätimme järjestää epähautajaiset, varataan Helsingissä ravintolasta pöytä ja tutustutaan paremmin.

Tädilläni on ollut 54 serkkua, myös äidilläni on parisenkymmentä serkkua.  Niinpä minulla lienee hyvinkin lähes parisataa pikkuserkkua, joista tunnen parisenkymmentä.

Mitä vanhemmaksi tulee, sen kiinnostavammiksi omat sukulaiset tulevat. On pysähdyttävää nähdä, miten vahvasti ominaisuudet ja ulkomuoto periytyy. Ja miten vanhentuessa muistutamme päivä päivältä enemmän omia isovanhempiamme.   Isäni puoleisessa suvussa on pitkiä ja komeita ihmisiä. Myös suvun naisia sanotaan jostain syystä komeiksi.  Kaunis on suvun puheenparsissa ehkä sopimaton ja kevytmielinen adjektiivi.  Pari pitkää ja komeaa serkkutyttöä on ansainnut opintorahansa valokuvamallina.

Lapsena tuntui, että me kaikki serkut olemme niin erilaisia.  Mitä vanhemmaksi tulee, ällistyttää samankaltaisuus. Me naureskelemme muille kulttuureille, joissa serkutkin ovat perhettä. Hyvinvointivaltio tarkoittaa sitä, että suvun merkitys vähenee tukiverkostona.  Kun seuraavan kerran joku vanhus valittaa yksinäisyyttä, voisi ehkä kysyä, onko hän itse pitänyt yhteysiä yllä serkkuihinsa ja sukuunsa? Tätä kysyn nyt vakavasti itseltänikin.

Yksinäisyys tarkoittaa ystävien puutetta. Jos siis terveenä elämänsä aikana ei näe vaivaa ystävyyden ja yhteyksien ylläpitämiseksi, miksi sitten pitäisi surra sitä, että kunnan kotipalvelu ei ehdi yhtään juttelemaan hoitotoimien ohella. 

Parin viikon päästä on epähautajaiset ystäville.  Suomessa on tehty ystävien tapaamisesta sen seitsemän sortin emännän stressaamistalkoot.  Englanissa kutsuttiin drinkeille.  Suomessa se ei käy, kun juomaan kutsuminen tarkoittaisi juopottelua aamuyöhön. Minulla on aivan hieno ja uusi epähautajaismalli.  Raportoin sitten jälkikäteen.

Nyt vaan reippaasti epähautajaisia vireille.  Vanhuuden yksinäisyyden ei pidä olla kunnan tehtävä.  Siitä voi ennalta ehkäistä jokainen ihan itse. 

Oletko online, offline vai onlife?

Olen kuljettanut koko kesän kirjamerkkinä New Scientistin sivua, jossa on arvioitu kaksi kirjaa toden reboottaamisesta.  Jospa kontaktoisin Amazonia. Toisessa kirjassa  (The Fourth Revolution: How the infosphere is reshaping human reality) pohditaan myös netissä antamamme minäkuvan totuudenmukaisuutta.  Voi käydä niin, että alamme itse uskoa somessa rakentamaamme minään.

Olenko siis luonut hyvän some-ihmisen?  Meille on tullut aivan uusia ammattikuntia, ammattibloggaajat, jotka saavat toimeentulonsa myymällä mainoksia blogiinsa. Radiossa kuulin tubettajista, joilla oli tubetuskonferenssi.  Uutta oli se, että Hartwall Areenalla oli aikuisparkki, jossa nettipoliisi antoi nettivalistusta nuorisoaan konferenssiin kuskanneille vanhemmille.

Kuinka tosi on somepersoonasi? Meillä aikuisilla näköjään aika tosi.  Korkeakulttuurinen naamakirjakaveri somettaa korkeakulttuuria. Lääkärit somettaa lääketieteellisiä julkaisuja, mikä on sangen kätevää.  En millään ehtisi lukea Lääkärilehteä tai Mediuutisia ja niissä on aina joskus kiinnostavia juttuja.

Twitterin helmi on Juhana Vartiainen.  Hänen takiaan käynkin siellä joka päivä. Twitterissä voi seuraamiseen kyllästynyt tehdä unfollown.  Aion unfollowata Tuomas Enbusken ja Henri Alenin. He kun pölöttävät kaiken aikaa.  Heillä riittää yleisöä, joten yksi unfollow ei varmaan käy kipeästi.

Alex Stubbin selfieiden annan toistaiseksi olla.  Uteliaana seuraan, miten twiittivirta kehittyy kun vastuu alkaa painaa. Vai ehtiikö tuo ylipäänsä joskus huomaamaan, että hänellä on aika puuha liidatessaan Kokoomuksen kimppakivana vaalien yli.  Muistaakseni hänellä on twiittauksen ja kivan lisäksi jotain muutakin työtä, mutta siitä ei twiittiä tipu.

Unfollow voi olla aika armoton.  Se on melkein kuin loukkaus: Olet tylsä. Tai puhut liikaa.  Ihan tavallista kansalaista ei oikein kehtaakaan epäseurata, ettei tule paha mieli. Minä olen twitteriin liian tyhmä ja hidas. Ja tylsä.  En osaa 140 merkkiin mahduttaa mitään ajatusta.

Sitten on paljon työkseen ja työstään ja bisneksesstään twiittaajia.  Twitteriin voi kuulemma ostaa seuraajia, eikä maksa paljoa. Tuon artikkelin mukaan nettiarvosteluista korkeintaan kolmannes on oikeita.  Jos ei sentään voi ostaa kuuta taivaalta, hotellit ja ravintolat voivat ostaa tähtitaivaan.

Kun jää pohtimaan minäkuvaa yksin, seurassa, verkossa, olenko samanlainen?  Mitä saa näkyä, rakennanko itsestäni brändiä, onko minulla joku päämäärä. Miksi olen online, vai onko minulla vain onlife?  Eilen näin kaksivuotiaan lapsen isänsä kanssa kävelyllä.  Tai oikeastaan lapsi käveli facebookia räpläävän isänsä perässä. Suloinen some-perhe.

Onhan minulla toinenkin nettipersoona, eli Sairaan hyvä potilas.   
Siinä keskityn omaan sairasteluun ja terveyspolitiikan ajankohtaisiin asioihin.  Vähän samalla tavoin kuin kakku-  tai muotibloggaajat antaat reseptejä ja virkkuuohjeita, minä annan sairasteluvinkkejä.  Kolmas olomuoto on sitten "oikeat" verkkoartikkelit Potilaan Lääkärilehteen joita kirjoitan Mikon kanssa.   Ja Potilaan Ääni-kolumnit ovat sitten suunnilleen samaa kamaa, mitä blogiini kirjoittelen.  Paitsi ehkä hiukan sordiino päällä.  Eli kolmijakoinen nettipersoona.

Taidan nyt tilata sen kirjan.  Onhan julkaisija Oxford University Press.  Joku Facebook-kavereistani ei jättäisi sanomatta, että Oxfordissahan myös oma lapseni kapasitoitui kansainvälisiin tehtäviin,  Mutta minähän en ärsytä ketään kehumalla lapsiani julksesti, jookos?

Minusta olisi ihan kiva aloittaa vähän dialogia onlifesta (ei sentään afterlifesta).  Tähän blogiinkin  voi siis kommentoida. 

 Kuvassa laskuvarjohyppääjä, joka viettää syntymäpäiväänsä.  Tällaisen kuvan laittaisin itsestänikin, jos uskaltaisin.  Aikanaan uimamaisteritutkinto jäi saamatta, kun en uskaltanut hypätä kolmesta metristä.

Hyvä elämä talteen tai jätesäkkiin? Onnellisuuskoulu,osa 3

37. hääpäivä on otollinen hetki vaipua hetkeksi muistoihin. Kun lapset ovat pieniä, kiireisille ja väsyneille vanhemmille sanotaan: "He ovat pieniä niin vähän aikaa". Ei kai sitä silloin oikein ymmärtänyt.

Valokuvasulkeisissa olemme päässeet vuoteen 1994.  Sehän oli ihan äsken. Viimeksi kansioihin livahti kuvat Kalifornian Pebble Beach-golfkentällä, missä pelasimme koko perheen voimin. Valokuvien tärkeyden huomaa kai vasta sitten, kun ne menettää.  Ruotsissa palaa metsää tuhansia hehtaareita, ihmiset ovat joutuneet lähtemään evakkoon.  Mukaan voi pakata vain tärkeimmät, haastateltu sanoi: valokuvat.  Kun lehdissä haastatellaan ihmisiä, jotka ovat menettäneet kotinsa tulipalossa, valokuvat mainitaan tärkeimmäksi menetykseksi.

Olen pari kertaa katsonut Helanderin huutokauppakamarista kertovaa ohjelmaa.  Siinä tyhjennetään huutokaupattavaksi kuolinpesiä. Eli koteja, joiden omistajilla ei ollut ketään, joka olisi tullut jäämistöä katsomaan.  Valokuva-albumit menivät suoraan mustiin jätesäkkeihin. Ihan sydämessä vihlaisi - ajattele, on ihmisiä, joilla ei ole ketään. Ei ketään, joka olisi kiinnostunut tai välittänyt.

Meillekin oli vuosien saatossa kertynyt parisenkymmentä albumia, vauva-aikojen kuvia oli katseltu niin ahkerasti, että albumien lehdet irtoilivat kansistaan.  Ja jos tulipalon alta pitäisi jotain kiireesti tempaista mukaan, ei niitä olisi yhteen kassiin saatu. Epätarkat, tärähtäneet, päättömät ja huonot kuvat roskiin (kuinka niitä onkaan kuljetettu vuosia paikasta toiseen).  Jos joulusta 1988 on otettu 100 kuvaa, riittää pari-kolme.  Loput kortistolaatikkoon, jos jotakuta joskus kiinnostaa joulu 1988, voi katsoa. Tai sitten luottaa siihen, että parhaat kuvat on albumeissa. Albumeihin olen huolinut vain onnellisia hetkiä. Se on tärkeää, joka kerran kun otamme kuvan tai muiston esiin, muisto muuttuu.  Jotain vahvistuu ja jotain jää pois.  Sen vuoksi onnellisten kuvien katselu on mielenterveyden omahoitoa.

On siellä yksi kortistolehti: Hautajaiset.  Harkinnan jälkeen en heittänyt roskiin.  Saavat olla siellä.  Mutta jos haluan muistella Kauko-isääni tai vaikkapa rakasta Kyllikki-tätiä, katselen kuvia heistä hymyilevinä.  En heidän ruumisarkkuaan, olkoonkin kukkien peitossa.

Näin olemme järjestelleet itsellemme onnellisen elämän. Lapsen syntymät, kastejuhlat, rippijuhlat, joulut, Pebble Beachit, Legolandit, Disneyworldit, eri vuosien joulupukkikuvat, yhteiset lomat.  Kuvia eri kodeistamme vuosien varrelta.  Muisto palautuu mieleen jo yhdellä kuvalla, ei se vahvistu useammalla.

On tässä ollut aika iso työ.  Olemme silti Potkulautamiehen kanssa ylpeitä aikaansaannoksestamme. Parhaat kuvat on jo valikoitu erikseen ja loppu joutaakin jätesäkkiin. Jos pitää lähteä evakkoon, tiedämme, mitä otetaan mukaan.

Toisessa kuvassa trendikkäästi hääpäiväneilikat ja psykiatritystävämme tuoma mielialalääke, jonka säästimme hääpäivää varten.  Kuten huomaatte, myös psykiatrit ymmärtävät mielialakysymyksiä.